"Se on kai joku kuohuaalto… missä sitte?"
Tytön pää oli keveästi hipaissut hänen päätään vastaan. Hänen hiuksensa ja osoittava käsivartensa peittivät Andreekselta näköalan.
Silloin tarttui hän tytön käteen, ja nyt näki hän sen selvästi etäällä meressä: "Oi!" huudahti hän… "Tuo on harvinainen näky. Se on Flackelholm!"
Tyttö hengähti syvään: "Tuoko on Flackelholm! Kaunis ja rauhallinen on se tuolla. Niin puhdas ja valkea."
Andrees naurahti lyhyeen: "Hirveän autiota ja ikävää mahtaa siellä olla. Mutta kadun kuitenkin, ett'en tälläkään kertaa ole tullut käyneeksi siellä. En ole vielä koskaan ollut siellä; äitini ei salli sitä."
"Sinun äitiraukkasi!"
He vaikenivat kumpikin.
"Isäni on sijoittanut sinne enemmän kuin kymmenentuhatta markkaa ojiin ja kaivantoihin, siellä seisovat vielä pystyssä ne kaksi majaa, joissa työmiehet asuivat. Isän kuoleman jälkeen ei siellä enää ole tehty mitään. Ei olo enää siedetty mainitakkaan koko Flackelholmia."
"Kuinka rauhaisana ja valkeana se tuolla välkkyy! On kuin aurinko armastaisi sitä. Se on laskeutunut ihan sen rinnalle."
"Harvat tuntevat tien sinne. Sampikalastajat Elbellä laskevat toisinaan ankkuriin sen läheisyyteen; on vaikeata laskea maihin sille, eikä siellä ole mitään löydettävissä, korkeintaan lokin munia, tai joskus jonkun rannalle ajauneen laivahylyn jätteitä, tai joku kuollut hylje."