Heim vetäisi suurella laihalla kämmenellään kerran suunsa ylitse ja vaikeni: sitte sanoa tokaisi hän: "Jos sanon hänelle: 'Rakas Ingeborg!', niin katsoo hän minuun näin ja sanoo: 'Heim…"
He istuivat hetken miettivinä, kunnes molemmat tytöt tulivat jalavain varjosta ja astuivat puutarhan lävitse: Maria ei enää näyttänyt lapselta, mutta oli yhä vielä hentorakenteinen, liikkeensä olivat arat ja hiukan verkalloiset ja silmänsä lempeät, Ingeborg oli vielä lapsi, mutta pitempi kuin Maria, puheensa ja liikkeensä olivat hiukan kulmikkaat: "kuivin kaislaruoko vallin rantamalla", sanoo Andrees hänestä, "lentävä nuoli", sanoo Heim.
Ystävykset nousivat kohteliaasti seisaalleen ja Heim sanoi Ingeborgille: "Ystävämme kaupungista kirjoittavat meille, että he aikovat matkustaa jo huomenna. Me matkustamme yhdessä heidän kanssaan."
"Noh… siispä hyvästi!"
Maria katsahti Andreekseen. "Jo huomennako, Andrees?"
"Lapset!" sanoi Ingeborg, "sitte menemme kerran vielä kankaalle! Tule,
Heim!"
Oli luonnollista, että Ingeborg kävi Heimin kanssa, ja Maria Andreeksen.
Maria riensi Wodaninkukkulaa ylös ja jäi, arvatenkin neuvottomuuttaan, kun Andrees tänään oli niin vieras ja jäykkä, seisomaan ruohikkorinteelle, ja nojasi kädellään koivun runkoon. Andrees oli kohta rinnallaan, hän oli vihoissaan, kun tyttö pysyi noin väliäpitämättömänä, ja koskei hän ollut saavuttanut mitään, laski hän nopeasti ja lujaan käsivartensa hänen vyötäisilleen. Aurinko lepäsi meren yllä kuin kultapallo hopeaisella tasolla. Ilma oli kirkas ja. selkeä kuin väritön lasi, maailmassa oli ihan hiljaista, ja oli kuin koko maailma olisi ollut ihan virheetön ja tuskaton. Silloin laski Maria Landt ensikertaa käsivartensa luottavasti Andreas Strandigerin olalle.
"Näetkös, Maria, tuolla kaukana, ihan taivaan rannalla noita valkeita pitkiä juovia, jotka nousevat ja laskevat, ne kierteleivät kuin pitkät välkkyvät käärmeet aurinkoa kohden: nousuvesi lähenee siellä."
"Mutta mitä on tuo tuolla oikeaan auringosta, Andrees?… Oi, mutta katsos: valkea vuori keskellä merta!"