"So on ihmeellistä: kokonainen maa, jota ei kukaan tunne?"
"Tule!" sanoi Andrees. "Puhutaan jostain muusta! Mitä liikuttaa minua tuo autio saari? Täällä on kaunista ja edessäni on koko maailma." Ja ikäänkuin sulkeakseen vielä kerran sydämelleen koko synnyinseutunsa, loi hän katseensa kankaan ylitse ja sanoi taaskin: "Huomenna lähden maailmalle!"
Hän ei luonut katsettaankaan tyttöön, eikä kiinnittänyt huomiotaan häneen. Oli kuin olisi hän unohtanut hänet.
Silloin ajatteli Maria: Hän iloitsee, että hän pääsee pois. Ja hän mietti ja mietti, mikähän se oli, joka teki heidät niin erilaisiksi ja eroitti heitä. Eikä hän vaan päässyt siitä selville.
Viistoon kankaan ylitse näkyivät rattaitten jäljet, jotka veivät Strandigerkartanolle. He seurasivat niitä. Kumpikin astui omaa jälkeään: heidän välillään oli matala kaistale, joka kasvoi korkeata kanervaa. Niin liikkuivat heidän ajatuksensakin siten rinnakkain kuin nuo pyöräin jäljet, jotka eivät ikinä kohdanneet toisiaan. —
Aurinko oli laskeumaisillaan mereen: iltarusko alkoi sytytellä valojaan hajanaisten pilvien takana, silloin läheni Heim Heiderieter pohjoisesta kankaan ylitse. Ingeborg asteli hänen rinnallaan, heilutellen kädessään ruskeata olkihattuaan ja huolettomasti tyrkkien jalankärjellään nummea. Siten käydä retosteli hän veltosti ja huolimattomasti. Välittiköhän Ingeborg Landt näihin aikoihin ylialaan mistään? Eiköhän hän elänyt ihan huolitta ja ihan ajatuksitta? Kuten pääsky, kuten leijaava lokki? Eikö hän näihin aikoihin ollut hyvin kaunis, hyvin komea ja hyvin pitkäkaulainen ohdake? Oliko hän kankaalla suriseva metsämehiläinen? Heim sen tietää! Niin, sellainen ihan hän oli.
Kun Maria käveli kangasta, seisahti hän tuontuostakin säikähtyneenä ja pelkäsi nähneensä käärmeen, joka mateli ruohikossa, ja lähti ainoastaan pelokkaasti eteenpäin. Mutta Ingeborg tyrkkäsi kanervikkoon, ja sanoi: "Antakaa sijaa tai kumartukaa!" eikä välittänyt käärmeistä. Hän kulki kuin nuori kuningatar valtakunnassaan. Silmänsä välkkyivät kirkkaina ja tulisina, kirkkaan sininen pukunsa, jossa oli pieniä valkeita täpliä, mukautui vaatimattomasti ja nöyränhyväilevästi hänen muotojensa, mukaan pyytämättä muuta kuin pidättää Heimin silmiä, jotka toisinaan pyrkivät liika rohkeiksi.
Ingeborg asteli hiukan edellä ajatuksiinsa vaipuneena, nyt kääntyi hän ympäri ja katsahti Heimiin.
Tyylisenä ja juhlallisena kuin odottaisi se vieraita, seisoi metsä heidän edessään; siellä täällä oli joku valkokoivu astunut hiukan eteen ikäänkuin ottaakseen vastaan vieraita.
Metsällä oli kirjavanvälkkyvä hienokuteinen puku, säädyllinen ja siveä. Tuolla syvemmällä ainoastaan, jossa puno kurkistelee kirkkaine silmineen lehvien välitse, ovat puvun liepeet hiukan kohotetut, pistää esiin jalankärki. Metsä vaeltaa nimittäin verkalleen länttä kohden kankaan ylitse.