Edustalla on tiheikkö matalaa pensaikkoa, sen jaloissa myllertää sanajalkoja ja kanervaa kuin pikkulapsia; pensaikkoa seuraavat pyökit, jotka alaslaskettuine vehreine huntuineen verhoovat metsän salaisuuksia. Näiden kaikkien edessä seisoo siellä täällä, keskellä kangasta valkokoivuja, solakoita nuorukaisia. Länsituuli huojuttelee niitä usein ankarasti ja taivuttelee niitä, mutta ne pitävät lujasti kiinni pehmeistä hatuistaan ja vartioivat metsän edustalla, seisoen yksikseen tai kaksi ja kolme yhdessä.
Tuossa on Wodanin kukkula. Se ylenee metsän edessä, ei ylen korkeana, kaksikymmentä jalkaa vaan, ja on ihan pyöreä. Metsän pihkaiset lyhytsääriset peikot ovat pystyttäneet sen tähystelläkseen laelta kankaan ylitse ja kauemmaksi merellä ja kauemmaksi vielä, niin kauas kuin metsäpeikon silmä kantaa. Ne ovat istuttaneet sille koivujakin, kapuavat niihin, istuvat ja kurkistelevat sieltä, kohooko meren ylle pilviä ja uhkaako kova ilma. Sitte liitävät ne itkien ja voihkien metsän ylitse, koko sen rintaa, ja ilmoittavat, mikä lähenee: "Lujaan juuret nyt ja taipuisaksi runko! Ylväänä huojukoon latva!" Pauhaten vinkuen tulee ensi puuska, ryhmyisen juuren alle iivahtaa vaikertaen metsänpeikko.
Mutta kun aurinko loistaa kuin tänään ja ieyhyy lempeä leppeä tuuli, silloin istuvat ne kahdeksan yhdeksän rinnakkain — ne ovat nimittäin pienen pieniä raukkoja — penkeillä, joita he ovat laittaneet itselleen mättäistä, ja tarinoivat keskenään muinaisista ajoista, ja niistä kahdesta lempivästä, jotka viime sunnuntaina hiipivät metsän lävitse ja Heim Heiderieterin kahdesta kultaisesta rannerenkaasta, jotka yhä vielä ovat mättään alla… Hshth! Poissa he ovat! Tuossa tulee Heim Heiderieter, tuo rauhanrikkoja, ja ihana Ingeborg.
"Älä puhu noin kovaan, Ingeborg! Ilma on niin kirkas ja tyyni. Se kuuluu kauemmalta kuin luuletkaan. Älä heilauta kättäsi noin ilmassa, se kuuluu, kuin löisit lasiin. Jos aiot laulaa, niin laula jotain vakavaa ja hienoa, sillä se kuuluu portille asti, jota enkelit vartioitsevat."
Ingeborg käännähti häntä kohden ja katsahti häneen, kuin olisi häntä arveluttanut. "No nyt… nythän olet taas lennossa! Nyt ei sinun kanssasi enää voi vaihtaa järkevää sanaa."
He nousivat rinnakkain kukkulan rintaa. Heim katseli, kuinka Ingeborgin polvet ponnistivat pukua vastaan.
"Tässä on eräs kuningas haudattuna."
"Tiedätkö sen varmasti?"
Hän heittäysi ruohikkoon ja katsahti tyttöön. "Tietysti tiedän; olenhan minä sunnuntailapsi."
"Oletko näinä päivinä saanut mitään valmista? Kehuithan!"