Tuo kuului niin toivottomalta ja niin välinpitämättömältä.
"Tulen huomenna teille. Heim saa tulla mukaan. Lähetämme ruokaa teille ja lapsille."
"Maria tuli jo kello seitsemältä", sanoi Reimer, "kohta kun vaunut olivat ajaneet meidän ohitsemme. Hän aikoo valvoa sairaan luona tämän yön, vaikka hän näyttää hyvin väsyneeltä."
* * * * *
Tänä yönä, jolloin kolme toverustamme ensi kertaa taas olivat yhtähaavaa kotiseudulla, nousi kello kahdentoista tienoissa, nousuveden tullessa ensimmäinen syysmyrsky. Se karisti maahan monta vanhaa oksaa Strandigerkartanon jalavissa ja iski tuimin käsin siihen katto-ikkunaan, jonka takana kerran muinoin oli palanut valkea, jonka piti näyttää tietä ulkona matalikolla harhailevalle kartanonherralle. Se mellasteli ja vinkui Eschenwinkelin rakennusten välillä, niin ett'ei voinut kuulla sairaan yskintää. Se kiiti hiekkasäikkää ylös ja riehui vinkuen ja puuskuillen Nummitalon nurkissa, niin että Telsche, joka makasi valveilla, luuli sisäänkäytävän oven lentäneen auki, ja Heim unissaan luuli viikingillä viiltelevänsä vyöryävää merta, vallatakseen "Maineen" maan, joka oli sadat peninkulmat tuolla puolen Islannin. Ja kaikki oli juhlallista ja suurekasta, ainoastaan kaipaus Ingeborg Landtin perään kiusasi häntä.
TOINEN LUKU.
Jo seuraavana aamuna tuli Fransin ja Lenan äiti ja anasti kohta haltuunsa Andreeksen.
Tämä rouva Strandiger oli aina, siitä asti kuin hän oli leski, puettuna mustaan; harvoilla harmailla hiuksillaan kantoi hän sentään siroa, kankeata myssyä, joka oli vilkkaampivärinen. Hän oli solakka ja melkoisen pitkä, kasvonpiirteensä olivat terävät, silmänsä älykkäät ja tutkivat ja nenä hieno ja sievästi kaaressa. Ryhdissään oli jotain jyrkkää ja kulmikasta ja liikkeissään jotain ripeätä ja ahnasta ja Heim, joka mielellään teki uhkarohkeita vertauksia, sanoi myöhemmin Ingehorgille, että rouva muistutti närheä, joka syksymyöhään kypärä päässä ja olalla viitta pyydystelee terhoja ja pähkinöitä. Ingeborg, joka metsissä kulkijana hyvin tunsi närhen ja asuntokumppanina rouvan kirjavine myssyineen ja äkkijyrkkine liikkeineen, nyökäytti oikein sydämen pohjasta päätään, ja näytti kuin olisivat taipumattomat hiuksensa iloinneet mukana, niin terävän pistävinä vilkahtivat lyhyet suortuvansa hänen kirkassilmäisten kapeitten ja kalpeitten kasvojensa ympärillä.
Lena Strandigerin äidin kohtalo oli ollut sama, joka tapaa olla niillä naisilla, jotka ovat miestään etevämmät henkevyydessä ja tahdonlujuudessa: kotiseudullaan oli hän vielä ihmisien kesken säilyttänyt tyttönimensä. Aiemmin kun hän vielä oli luutnantti Strandigerin nuori rouva, oli häntä kutsuttu Lena Hobookeniksi, ja nyt kun hiuksensa jo olivat melkein valkeat, kulki hän vanhan Hobookenin nimellä. Ihmiset eivät kursaile suuria!
Andrees astui tätinsä käsi käsivarrellaan molempain huoneitten läpi, tuon avaran, upean seurusteluhuoneen, ja tuon pienen hupaisen yksi-ikkunaisen huoneen, jossa seisoo tuo avattava vanha iso-isän aikuinen lipas kiemurtelevine kulmapilarineen. Joka kerta, kun nämä kaksi tulivat kulmapeilin näköpiiriin, loivat he pikaisen silmäyksen sinne, vanha rouva nähdäkseen, miltä hän näytti tuon sorean nuorukaisen rinnalla, Andrees, nähdäkseen Lenaa, joka kyyristeli heidän takanaan sohvalla. Mutta kun he tulivat toiseen huoneeseen, katsahti Andrees ovea kohden, josta Maria oli astuva sisään, ja sydämensä sykähti voimakkaammin. Hän ei ollut vielä nähnyt Mariaa.