Silloin kajahti taaskin tuo ääni, jota heidän kaikkien täytyi kuunnella, niin kirkas ja selkeä se oli. "Hyvää yötä, Andrees! Hyvää yötä!"
Ovi oli hiljaa sulkeunut hänen takanaan.
Hän kääntyi rappusia kohden mennäkseen kohta ylös. Mutta sitte tuli mieleensä, että Antje Witt arvatenkin vielä oli kyökissä ja tarvitsisi rohkaisua. Se olikin Ingehorgin vahva puoli, hän osasi rohkaista. Hän oli aina kohta niin lähellä ihmistä.
Ja aivan oikein! Siellä istuivat hänen uskolliset ystävänsä takan ääressä. Hinnerk Elsen, Antje Witt ja hänen veljensä, vaaleaviiksinen Reimer Witt, joka oli ollut mukana 1870, ja tämän tytär Anna, joka oli sisäpiikana. Hinnerk Elsen otti juuri lyhyttä piipun nysäänsä suustaan ja veti kellon taskustaan ja sanoi arvokkaasti: "Kirkonkello lyö kohta yhdeksän."
"Oh, sinä kelloinesi! Sanokaa ennemmin, mitä pidätte noista tuolla ylhäällä."
Toiset vaikenivat, vähän hämillään, vaikka tunsivatkin Ingeborgin tavat: mutta Hinnerk Elsen vastasi punnitsevasti: "Enpä tiedä, mitä ajatella Andreeksesta. Hevosiinsa hän ei katsahtanutkaan, minua… ei hän katsonut, vaikka monta kertaa olen viskannut hänet nummelle, ja vaikka minulla on osakseni pankissakin, siellä on nyt 1.835 markkaa. Muuta en sano, sillä se ei koske minua mitään. Mutta että tuo toinen, Frans Strandiger nauroi niin Anna Wittille tuolla väliköllä, se oi ollut mieleeni. Se koskee minua, sillä Reimer Witt on sanonut, että minun pitää pitää silmällä hänen tytärtään. Etkö ole, Reimer?… Noh! ja nyt pitää meidän levolle, kello on yhdeksän."
Se oli nyt Hinnerk Elsenin mielipide, ja enempää hän ei sanonut.
Hän pisti piippunsa takkinsa povitaskuun ja lähti käytävää omaan
huoneeseensa. Toisetkin hankkiutuivat lähtemään. Käytävällä sanoi
Ingeborg: "Mitenkä on vaimosi laita??
"Hän käy aina vaan huonommaksi."
"Entä lääkäri?"
"Tiedän, ett'ei hän voi auttaa; ja tiedän, ett'en voi maksaa hänelle."