"Hänellä ei ole mitään", nyyhki Antje.
"Älä sinä itke. Mene nyt kyökkiin."
Kun hän taaskin kääntyi sisään huoneeseen, seisoi Andrees edessään:
"Esitänhän sinut toki, Ingeborg Landt."
"Tiedänhän, tiedänhän, Andrees", sanoi hän, ja koetti olla tyyni ja ystävällinen. He seisoivat toisiaan vastapäätä: Ingeborg, pitkä, vaalea ja kalpea, Lena Strandiger, tumma, siro, viehkeä ja paljoa lyhempi. Frans Strandiger oli kohottaunut huolettomasta asennostaan ja katseli mielenkiinnolla noihin kalpeihin kasoihin, joista välähtelivät kirkkaat ja rohkeat silmät. "Mehän olemme vanhoja tuttuja!" sanoi hän. "miks'emme saa nähdä sisartanne?"
"Hän on katsomassa erästä sairasta naista Eschenwinkelissä ja pyytää saada, tervehtiä vieraita huomenna."
"Onko sisarenne yhtä pitkä kuin tekin?"
"Ei hän ole näin pitkä", vastasi Ingeborg nauraen. "Hän ei muutenkaan olo minun laiseni. Hän on tumma, minä vaalea; hän on lempeä, minä kova; hän on hiljainen, minä äänekäs: hän on suruisa, minä iloinen. Enpäs tiedä, mitä -Jumala minustakin tuuminee."
Lena Strandiger nauroi: "Tuopas oli rehellinen itsetutkimus, neiti
Landt. Ja lopuksi vielä jumal'isämme kriitikona?"
"Kriitikona? Tietysti! Siitähän juuri riippuu! Mitä hän ajattelee ja sanoo ihmisestä!"
"Mitä sinä arvelet, veli Frans? Pidätkö sinäkin häntä kriitikona? Tai sinä, Andrees?"