"Tiedän!" sanoi Andrees, "Gravelotten päivänä. Etkö saa sitä mielestäsi?"
"Niin Andrees, näetkös… sinä näytät niin hienolta, ja minä olen sentään pitänyt sinua käsivarsillani, silloin ennen sotaa, kun palvelin täällä… Näinikään tein aina!" Ja hän kohotti molemmat kätensä ja tuuditti niitä kahtaanne. "Mutta he sanovat, ett'en ole oikein täysjärkinen."
"Oh, Antje!" keskeytti Ingeborg hänet. "Älä pidä niin pitkiä puheita!
Sehän on luonnollista, että Andrees on iloinen, kun saa nähdä sinut.
Mutta esiin nyt vaan pyyntöinesi!"
"Niin, Andrees!… Pastori arvelee myöskin siten ja samoin Heim. Nimittäin että!… Enhän oikein tiedä, onko Henrik Thiel oikein totta jäänyt Gravelottelle. Ja minä en usko sitä. Hänhän oli niin vahva. Hänhän kantoi niin kevyesti tynnyrillisen papuja välikön poikitse ja sitte lupasi hän myöskin varmasti palata, kun sota olisi lopussa. Ja kun nyt ei ole niin kovin pitkää matkaa sinne, kissan loikkaus vaan, sanoo Heim, niin antaisit sinä rahaa minulle, sinä ja kunta, ja minä ehkä löytäisin hänen hautansa, tai näkisin kaikki ne haudat, ne monet tuhannet haudat, jotka siellä kuuluvat olevan, ja siiloin, arvelee Heim, en enää sanoisi, että hän elää vielä, enkä enää puhelisi hänen kanssaan ja saisin nukkua. Eilen, matalikolla, kohtasin hänet. Se on ihan totta."
Andrees aikoi vastata tyynnyttävästi ja ystävällisesti. Mutta samassa huomasi hän katseen, jolla Lena tarkasteli häntä. Hän tunsi nuo silmät ja mitä ne puhuivat. "Sinä olet ja pysyt maalaispoikana, Andrees."
Ingeborg tokaisi sekaan: "Pyydä nyt, Antje. Olemmehan kaikki kristi-ihmisiä toki."
"Ei nyt ole, kuten näet, sopiva aika tuommoiseen, Ingeborg. Esitän pyyntösi kunnalle, Antje. Mutta epäilen, voiko matka mitään auttaa. Heiderieterillä on aina niin kummallisia päähänpistoja."
Ingeborg katsahti häneen hämmästyneesti: "Helmilläkö?" sanoi hän. "Mutta Maria sanoo sitä myöskin. Hän sanoo, että Antjen täytyy saada nähdä taistelutanner: ne monet haudat."
"Niin", mumisi Antje, "ne minun täytyy."
"Sinähän sanoit äsken, että aioit sisustaa uudestaan tämän huoneen", huudahti Ingeborg. "Tuhannen markkaa sinne tai tänne ei merkitsisi mitään. Minä kuulin sen, kun seisoin ovessa. Sadalla markalla voisit sisustaa tämän sielun uudestaan. Mutta kuten tahdot! Sinä olet isäntä. Tule, Antje! Älä itke! Me kokoomme ropomme yhteen, Eschenwinkelissäkin kokoomme ja Heim Heiderieterkin antaa meille jotain, jos hänellä vaan on."