Frans vilkasi Andreekseen lyhyesti ja ivallisesti ja astui ikkunan ääreen. Kohta jälkeen tuli hänen sisarensa hänen luokseen.
"Täällähän on ikävää", puheli tämä, "ikävämpää vielä kuin luulin. Eihän voi vaihtaa järkevää sanaa tuon hyvänsävyisän rouvan kanssa. Kun ei ihmisellä enää ole silmiä?! Ja tytöillä ei näy olevan aavistustakaan oikeista elämäntavoista. Enpä tunne kovinkaan suurta halua jäädä ikävystymään tänne tähän autioon taloon sinun aikeittesi vuoksi, tunnenpa halun lähteä kohta takaisin."
"Ja mitä sitte aiot? Millä aiot elää? Yhä vieläkö riippuvaisena enostamme, jonka valtikan alla olemme olleet niinkauan kuin muistumme? Varro nyt vielä joku viikko, niin rupeaa häntä kiusaamaan tämä yksitoikkoisuus ja yksinäisyys. Silloin matkustat sinä hänen kanssaan avaraan maailmaan ja minä vuokraan Strandigerkartanon. Ja silloin olemme kumpikin pelastetut."
"Mutta suunnitelmillasi on vastustajia."
"Vastustajia?" Frans katsahti huoneeseen. Rouva Strandiger oli lähtenyt ulos. Mutta oven suuhun ilmestyi yht'äkkiä kaksi haamua, ne näyttivät vastustajilta.
Siellä seisoi kookas vaalea tyttö ja voimakasvartaioinen, noin nelikymmenvuotias työläisnainen, sen kasvot olivat tummat ja auringon paahtamat ja silmät selkeät, mutta avuttomat ja harhailevat.
"Hyvää iltaa, Andrees!" huudahti Ingeborg kirkkaalla äänellään. "Tässä tuon luoksesi Antje Wittin. Hän ei saa katsotuksi sinua."
Antje Witt jäi hätäytyneenä oven suuhun seisomaan ja käänteli päätään ja silmiään sinne tänne.
"Noh, esitähän pyyntösi, Antje! — kehoitti Ingeborg.
"Hyvää iltaa, Andrees, hyvää iltaa! Tiedäthän, mikä onnettomuus minua on kohdannut… jo kaksikymmentä vuotta sitten."