"Tuossa hän tulee!"
* * * * *
He istuivat. Andrees ja hänen äitinsä ja Frans ja Lena, siinä hauskassa avarassa huoneessa, joka on vastapäätä sisäänkäytävää. Ingeborg oli hetkeksi ilmestänyt pihalle, ja oli tervehtinyt vieraita lyhyellä ylpeällä pään Hyökkäyksellä. Mutta kun hän näki, kuinka äiti Strandiger itkien oli levännyt poikansa sylissä, oli hän rientänyt ylös portaita, eikä ollut vielä tullut näkyviin. Maria oli kutsuttu Eschenwinkeliin.
Huone oli kalustettu yksinkertaisesti ja vanhanaikuisesti, mutta siellä oli hupaista tuossa avarassa mukavassa huoneessa mahtavine kattopalkkineen, suurine valkoisine uunineen ja kolmine korkeine ikkunoineen. Ja rouva Strandiger epävarmoine liikkeineen hän oli silloin jo melkein sokea — ja mustassa villapuvussaan sopi erinomaisesti siihen ympäristöön.
"Olen jättänyt kaiken entiselleen. Andrees, sekä ulkona että sisällä. Nyt olet sinä isäntänä. Minä olen Marian ja Ingeborgin kanssa muuttanut ylikerrokseen. Täällä alhaalla saat sinä vallita."
Kaikki vaikenivat.
Silloin sanoi Andrees ohimennen. "Lenallahan on hyvä aisti, äiti. Hän saa sitte järjestää, kuinka hänestä näyttää mukavimmalta."
"Ja eihän tässä merkitse pari tuhatta markkaa sinne tai tänne mitään", sanoi Frans ja naurahti lyhyeen.
"Eihän", virkkoi Andrees, "semmoinen summa kyllä liikenee."
"Maria arvelee", haasteli äiti Strandiger ilmeettömällä äänellään, "että sinun pitäisi ensiksi tehdä jotain Eschenwinkeliläisten hyväksi."