"Isäsi on sanonut…"
"Ah… kun sinä olet ikävä."
"Mitä sinä sillä tarkoitat?" sanoi Hinnerk Elsen, ja otti kummissaan piipun suustaan.
"Isäni on sanonut, että sinun pitää pitää silmällä minua vai? No, pidähän Herran nimessä sitte."
"No, pidänhän minä!"
Tyttö tuijotti eteensä: "Niinkö vai?" sanoi hän. "Luulenpa, että vielä minä sinulta puijataan." Nyt katsahti hän nauraen ylös, mutta silmäinsä pohjalla piili levottomuutta ja hätää.
"On iltasin niin yks'toikkoista!" sanoi hän ja leikki näppärillä sormillaan pöytäliinan kanssa. "Emännöitsijä menee nukkumaan jo puoli yhdeksältä, sinä täsmälleen kello yhdeksältä. Mutta silloin en minä vielä ole väsynyt. Sinun pitäisi silloin vielä pieneksi aikaa jäädä kanssani."
Nyt hän katsahti taas häneen, ja taaskin piili silmäinsä pohjalla hätää. Mutta Hinnerk Elsen ei sitä huomannut. Hän kaiversi piippuaan, joka oli tukossa. Miten epäsäntillistä tuommoinen, piippu tukossa! Hinnerk Elsen oli levollinen tuumiva mies, joka oli liian mukava, kiinnittääkseen tarkempaa huomiota toisiin, ja liika itserakas, voidakseen uskoa, että jotakin voisi olla häneltä salassa. Hän oli niin vakuutettu omasta erinomaisuudestaan, että hän olisi uskaltanut vaikka ummessa silmin taivaltamaan maailman lävitse. Kukahan voisi ja tohtisi puijata Hinnerk Elseniä?
Silloin rukoili Anna Witt vielä kerran sielunsa puolesta.
Hän siirsihe lähemmäksi häntä, nojautui taaksepäin ja sanoi: "Minä olen vielä niin nuori."