Sairaan huoneesta kuului taaskin vaivalloista yskintää. Mutia lasten huoneessa pujahti näkyviin yhä uusia sääriä ja pieniä käsivarsia. Pikku Fritz, joka makasi kahden nuorimman kanssa lattialla, ravistettiin kovakouraisesti hereille. Hän armahti molempia pienempiä ja nosti heidät hereille vuoteessa ja hekin, sanattomina kuin kaikki toiset, lähtivät käydä komppuroimaan pöytää kohden. Jokainen oli ottanut kahvelin laatikosta ja työskenteli ahkerasti. Pikku Hannun oli Bertha nostanut pöydälle. Hän piti silmiään ihan ummessa ja hengitti syvään ja raskaasti, mutta joka kerta kun joku lähensi täysinäistä kahveliaan hänen suutaan kohden, haritti hän sen selkosen selälleen ja kahmaisi kohden. Joka kerta horjahti hän silloin eteenpäin; he kohottivat hänet silloin aina vasemmalla kädellään ylös, oikeassa oli kahveli.
Taistelu päättyi lyhyeen. Jauhopiirakka oli se, joka joutui tappiolle. Fritz, joka oli vilkasluontoisin kaikista Wittin lapsista, kohotti ylös tuon raskaan vadin; koko mies melkein hävisi sen taakse: ylösalaisin kääntyi kivivati. Sitte asetti hän sen varovasti eteensä. Ja nyt oli vati puhdas. Ihan peilikirkas oli se. Bertha vei Kustaan ja Hannun takaisin vuoteelle. Heidän omaksi huolekseen jäi huolehtia siitä, että pääsivät peiton alle. Huoneessa tuli hiljaista. Lamppu heijasti kirkkaampana ja valaisi hiljaista huonetta.
Heim Heiderieter astui syvään hengähtäen ikkunan äärestä: "Kuule", virkkoi hän, "olisinpa suonut, että vanha Hobooken olisi ollut täällä näkemässä tätä. Olisin ottanut lujasti häneen, ja rutistanut lujasti ruutua vastaan, ensin tuota sairashuoneen, ja sitte tätä vastaan. Ja ell'ei hänen kuivettunut sydämensä olisi sulanut tästä näystä, niin olisinpa likistänyt häntä kerran oikein kunnollisesti tuota muuria vastaan tuossa."
Maria Landt puisti hiljaiseen tapaansa päätään: "Sinä olet liika kiihkeä. Semmoisia ihmisiä ei voi muuttaa, sen täytyy tapahtua ylhäältä. Jos maassa tulee ilmi vanhoja, hautautuneita kultakaivoksia tai jos kansassa herää uusia voimakkaita ajatuksia, tapahtuu se kaikki Jumalan tahdosta. Ja jos se tapahtuu, tapahtuu se voimakkaampana ja voimakkaampana, kuin kevättuuli, eikä sitä voi pidättää. Vanhat sitovat siteitä ja tukkivat korvansa ja sanovat, etteivät he siedä sitä kuulla, ja lapset ryömivät nurkkiin ja sanovat, että he pelkäävät: mutta tuuli kohisee vaan teitään. Mutta me taas, me, joilla on itsessämme tulta, meillä pitää nyt jo olla silmämme tyyneen kirkkaat, meidän pitää olla ystävällisiä ja antina jokaisen niin paljon kuin taidamme. Ja, Heim!" hän tarttui häntä käsivarteen. "Jos jollakin on voimaa siihen, ja hänellä on Jumalalta lahjat, niin kertokoon hän kansalle siitä voimakkaasta vapahtavasta tuulesta, joka on lähenemässä ja jonka huminan jo kuulemme, kertokoon Jumalan suuresta tyyneestä voimasta, joka vaikuttaa kaikkialla. Kylpeköön sielunsa uskon täydellisyydessä ja kastakoon hän kynänsä toivoon, ja puhukoon ihmisille Jumalan rakkaudesta, joka alati uutena tulvii maille ja ihmisille. Kansan sydämestä puhukoon hän kansalle, puhukoon sen hädästä ja vaivannäöstä, puhukoon sen kamppailusta ja harhamatkoista, puhukoon sen uljuudesta ja sen kyynelistä. Niistä hän puhukoon, ja loistakoot silmänsä lempeä ja iloa. Loistakoot sanansa, jotka hän kirjoittaa, kuin korkeina tuliviittoina, niin että ihmiset näkevät ne kaukaa jo, ja ehkä ohjaavat elämänsä niiden mukaan, ja löytävät pikemmin sen tien, joka johtaa uuteen aikaan."
Niin puhui Maria ja äänensä kuului puhtaana ja lempeänä ja hiljaisena ja kuitenkin täyteläisenä kuin kirkonkello, johon keveästi koskettaa sormellaan. Heim astui askelen taaksepäin ja katsahti häneen ja ihmetteli, ett'ei hän tuntenut rakkautta tuota puhdasta olentoa kohtaan, ainoastaan kunnioittavaa tulista ihastusta. Vasta myöhemmin, kun Maria jo lepäsi Strandigerin perintöhaudassa, oppi hän ymmärtämään, mitä Maria oli hänen elämälleen merkinnyt, ja että hän tänä yöhetkenä, Reimer Wittin majan edustalla oli piirtänyt hänen eteensä hänen elämäntehtävänsä, oli piirtänyt sen selvemmin ja syvemmin, kuin yksikään ihminen tai kirja oli sen voinut.
Maria palasi takaisin kartanoon; mutta Heim istui vielä hetken kirjoituspöydän ääressä, kasvot vakavina ja kalpeina.
KOLMAS LUKU.
Kahdeksan päivää senjälkeen, eräänä kolakkana lokakuuniltana, istui Hinnerk Elsen Anna Wittin kanssa pöydän ääressä. He olivat lakanneet aterioimasta, emännöitsijä oli jo noussut pöydästä. Kun Hinnerk Elsen hyvillään sytytteli piippuaan, muistui mieleensä, mitä vanha ystävänsä Heim Heiderieter silloin illalla oli puhunut kanavan rannalla. Tämä taas tuli hänelle mieleen sentähden, että Anna Witt koko päivän oli ollut niin omituisen hiljainen. Muutenhan täytti hänen äänensä koko talon.
"Vaivaako sinua mikä?"
"Mikähän minua vaivaisi? Ja mitä se sinuun kuuluu?"