Siellä seisoi keskellä pöytää vanha kyökkilamppu, ja sen vieressä suurella valkoisella lautasella puoliksi nautittu jauhopiirakas. Se oli vielä niin suuri, ett'ei se ollut luhistunut nurin.
"Onpas sillä ollut kokoa!" kuiskasi Heim ihailevasti.
"Ainakin neljä naulaa jauhoja."
"Hiljaa."
Seinäännaulatussa sängyssä rupesi joku nukkujista liikkumaan. Sieltä ilmeni näkyviin eräs pellavapää, joka tirkisteli valoa kohden. Hienorakenteinen suora sääri pujahti esiin vuoteen laidalle. Se oli kymmenvuotiaan Doran. Hitaasti, unenvelttona ja silmät puoliummessa nousi lapsi, seisahti hetkeksi horjuen vuoteen eteen, lähti sitte käydä komppuroimaan eteenpäin, palasi takaisin taas ja otti sisartaan, joka oli maannut vieressään, kädestä ja kääntyi taaskin ja lähti silmiä räpytellen käydä komppuroimaan pöytää kohden, aukaisi siellä totuttuun tapaansa laatikon ja sai käteensä kahvelin ja, koskei koko huoneessa ollut yhtään tuolia, nojautui hän raskaasti pöydän laitaa vastaan ja rupesi syömään. Toinen sisko, suuri Bertha tuli ja nojautui hänen rinnallaan.
Silloin narahti pöytä. Sen kai kuuli kaksitoistavuotias Karsten, joka. ei suinkaan sattumalta, paraikaa uneksi suuresta jauhopiirakasta. Hän kohosihe vuoteellaan ja näki silmäinsä raoista jauhopiirakan puolikuun muotoisen varjon, näki käsien liikkeet ja kahvelien työskentelyn, ja koska mielikuvituksensa juuri oli liikkunut samassa asiassa, tarvitsi hän vaan lyhyen ajan, ennenkuin hän unenhumalaisena hypähti ylös.
Wittin lasten kanssa oli laita tämä.
Kun he olivat saaneet ensimmäisen lapsensa, olivat he, silloin vielä nuoria elämänhaluisia ihmisiä, kinastelleet lapsen nimestä. Silloin oli tullut paikalle vanha Thomählen eukko, joka silloin asui kylän äärimmäisessä rakennuksessa — nyt hän on kuollut —, ja jolla, hän kun ei enää jaksama tehdä työtä, ei ollut muuta tehtävää, kuin varoa itseään rikkomusta kahdeksatta käskyä vastaan. Tämä oli tullut ja sanonut: "Tulette saamaan paljon lapsia! Tunnen sukunne. Sinun äidilläsi, Rieke, oli niitä kahdeksan, ja sinun, Reimer, niin monin, ett'ei hän lopulta enää muistanut niiden lukuakaan, hänen muistonsa heikkeni nimittäin hiukan. Niitä oli kolmetoista tai viisitoista. Ja hän on kertonut minulle usein, että joka kerta oli huoneessa syntynyt aika tora Nimestä, Reimer! Äitisi olisi tahtonut kauniita nimiä, isäsi lyhyitä nimiä. Tiedättekö, kuinka teidän pitää tehdä? Teidän pitää alkaa A:sta ja sitte mennä aakkosjärjestyksessä. Kutsukaa tyttöä. Annaksi!"
Siten tapahtuikin, ja se on sama Anna, josta Hinnerk Elsen nykyään niin oivallisesti pitää huolta, että hän pysyy kunnollisena. Toinen lapsi, joka syntyi vuoden kuluttua, sai nimekseen Bertha. Kolmas lapsi oli poika. Hänen piti saada nimekseen Carsten. Mutta pastori Frisius, joka ei tuntenut Thomählin säännöksiä, kirjoitti pojan kovalla K:lla kirkonkirjaan. Niinpä oli koko kaunis suunnitelma pilassa ja vanhalla Thomählilla oli taaskin kerran tilaisuus väittää, että pastori toisinaan on sentään aika hopilo. Ja siten hän taas kompastui kahdeksatta käskyä vastaan.
He pysyivät sentään aakkosjärjestyksessään ja välttivät riitaa, ja pikku Hannu, kahdeksas lapsi, oli juuri tullut ja tuo matala rakennus täydessä miehistössään, ja olivat kaikki voimakkaita vilkkaita lapsia hyvällä ruokahalulla, silloin sairastui äiti. Lapset olivat ottaneet hänestä kaiken terveen. Mitä hänestä oli jälellä, riutui keuhkotautiin.