Milloin lapset tuhatmäärin
Unen hellään helmaan vaipuu,
Niityn heinä, pellon olki,
Kaikki lepoon kun jo taipuu;
Silloin saapuu vuoteelleni
Huolet valjut lukuisasti,
Ja ne haastaa synkkää kieltä
Harmaasen ain' aamuun asti.
Niin ne kertoo tietämänsä,
Ett'en onneain mä voita,
Että kurjan, mielettömän
Pelastus ei koskaan koita.
Vaan kun päivän koitto kultaa
Metsän latvat säteillänsä.
Aurinko kun maille valaa
Ensi sädesäikeitänsä;
Kun taas lapset tuhatmäärin
Vuotehelta nostaa päänsä,
Ja kun uuden päivän toimet
Vartovat taas tekijäänsä.
Silloin seestyy rinnassani
Riemun sää, mi huolet poistaa,
Ja mä katson intomielin.
Kuinka aamu raikas loistaa.
Siten asteli hän edestakaisin, pää kumarassa.
Sitten tuli hiljaista. Sairas oli nukahtanut. Reimer Wittin selkä köyristyi yhä syvemmälle. Hänen kätensä riippuivat ristissä polvien välillä, ja hän istui ja katsoa tuijotti liikkumattomasti sairaaseen. Antje oli vaipunut tuolille ikkunan ääressä, oli laskenut kätensä pöydälle ja antanut päänsä painua käsivarsiensa varaan. Hänen hiuksilleen lankesi lampusta samea valo. Hänen tummissa hiuksissaan näkyi jo monta harmaata karvaa.
"En menekkään sisään", sanoi Maria, ja palasi tielle takaisin. "Lasten huoneessa näkyy olevan valkeata, minä pistäyn katsomassa, nukkuvatko he."
Kepein askelin hiipivät he kumpikin matalan ikkunan taakse.