Vuorenkummulla, rytöhakkauksen lähellä, joka eroitti Thüringiläisten metsät Katteista, seisoi nuori vartija vahtimassa jyrkkää polkua, joka Kattein laaksoista johti ylängölle. Hänen päänsä päällä levitti suuri pyökkipuu latvansa, kummallakin puolella kulki raja-aitaus pitkin vuoren harjaa ja tiheässä pensastossa kukki karhunmarjat ja itsestänsä kasvavat ruusupensaat. Nuorukaisella oli heittokeihäs kädessänsä ja seljässään hihnasta riippuva, pitkä sarvi; huolettomana nojautui hän puun runkoon ja kuulteli metsästä tulevia ääniä, tikan nolottamista, tahi oksien hiljaista kahinaa jonkun eläimen hiipiessä pensaston lävitse. Väliin katsahti hän maltitoinna aurinkoon tahi heitti silmäyksen ta'aksensa sinnepäin, jossa linnoitus ja eläinten tarhat olivat.
Äkkiä kumartui hän eteenpäin kuuntelemaan; hänen edessänsä olevalla polulla kuului keveätä astuntaa, ja lehdistön lävitse haamoitti eräs mieshenkilö, joka läheni häntä nopein askelin. Vartija nykäisi rintapuolellensa hihnan, jossa sarvi riippui ja tempasi keihään, valmiina heittämään; miehen astuessa ulos lehdiköstä ja tultua avonaiselle rajankohdalle, huusi hän tälle, pitäen keihäänsä kärjen tähdättynä tätä kohtaan: — Pysähdy, metsänvaeltaja ja lausu ne taikasanat, jotka pelastavat sinut minun raudastani! Muukalainen heittäytyi viimeisen puun taakse sillä puolella rajaa, jossa hän oli, ojensi avonaisen oikean kätensä ja sanoi: — Minä tervehdän sinua rauhallisesti, minä olen muukalainen tässä maassa, enkä tiedä tunnussanaa.
Kaiheksuen huusi hänelle vartija: — Sinä et tule kuten ruhtinas hevoisella etkä saattoseuran kanssa, sinulla ei ole sotilaan kilpeä, et sinä myöskään ole matkustavaisen kaupustelijan näköinen, jolla on laukku ja kärryt. — Ja muukalainen huudahti takasin: — Pitkältä olen minä matkustanut vuorten ja laaksojen yli, hevoseni menetin minä virran pyörteessä, minä etsin vierasvaraisuutta sinun maisemillasi.
Jos sinä olet perki vieras, täytyy sinun varrota siksi, kun minun veljeni sallivat sinun tulla maahan. Siihen asti lupaa minulle rauhaa ja olla itse rauhassa.
Molemmat miehet olivat terävillä silmäyksillä katselleet toisiansa, nyt laskivat he keihäänsä kukin rajan puoleista puuta vasten, astuivat tuolle avonaiselle paikalle ja tarjosivat kättä toisillensa. Kättä lyödessänsä tutkistelivat he tarkkaan toisensa ajatuksia. Vartija katseli teeskentelemättömällä ihmettelemisellä tuon muutamaa vuotta itseänsä vanhemman muukalaisen voimakasta käsivartta, uljasta ryhtiä ja ylpeätä katsantoa.
— Ei olisi helppoa miekkaileminen sinun kanssasi vihriöivällä nurmikolla, — sanoi hän avosydämisesti — minä olen milt'ei pisin miesi meidän simanjuojista ja sittenkin täydyn minä kurkottaa sinua katsellessani. Ole tervetultu minun puuni alle ja huo'ahda, kunnes minä ilmoitan sinun tännetulosi.
Sillä välin kun muukalainen huoletoinna totteli kutsua, pani vartija sarven huulillensa ja puhalsi kaikuvan ilmoitushuudon kansansa laaksoihin. Vuorien karut kertoivat noita ankaria ääniä. Vartija katsoi etäisessä uutismaassa oleviin majoihin ja nyökkäsi päätään tyytyväisenä, sillä liikettä alkoi näkyä huoneiden ympärillä; tuokion perästä riensi eräs ratsastaja ylängölle. — Ei mikään voita villihärjän sarvesta lähtevää, tenhokasta ääntä, — lausui vartija hymyillen ja heittäytyi kanervikolle muukalaisen viereen, sill'aikaa kun hänen silmäyksensä nopeasti lensi pitkin metsässä olevaa rytöhakkausta ja hänen edessään olevaa vierasta laaksoa. — Puhu, matkustaja, hiipiiköhän kentiesi vihollinen sinun jäljestäsi tahi oletko muutoin nähnyt sotureja metsässä?
— Ei ääntäkään kuulu metsässä muuta, paitsi mitä siellä on kuuluva, — vastasi muukalainen, ei kukaan Kattein vakojista ole vaaninut minun polkuani sitten kuuteen päivään ja yöhön.
— Kattein lapset syntyvät sokeoina maailmaan kuten koiran penikat, — lausui vartija ylenkatseella. — Kuitenkin luulen minä sinun hyvin osanneesi käyttää metsän piilopaikkoja, kun olet voinut välttää heidän etuvartijoitansa.
— Minun edessäni oli valo takanani pimeys, — vastasi muukalainen uljaasti. Vartija katseli säälillä miestä, jonka ruskeoista kasvoista nyt oli selvästi nähtävänä väsymys ja jonka ruumis hervotoina nojasi puun runkoon. Vartija mietiskeli hetken itseksensä; sitten sanoi hän: — Jos sinulla on ollut pelkäämistä Kattein kostoa, on sinun kaiketi täytynyt monta päivää olla ilman tulta ja savua sekä olet ollut huonolla matkaeväällä, sillä metsä ei nyt tarjoa edes marjoja eikä hedelmiäkään.