— Näetkö, minä olen vartijana ruhtinaani seurueessa, enkä tiedä, jos hän tulee tarjoamaan sinulle suolaa ja leipää; mutta nälkäistä miestä en tahdo metsässä nähdä. Ota ja syö minun laukustani! Näin sanoen ojensi hän kätensä puun taakse, otti esille mäyrännahkaisen laukun ja tarjosi muukalaiselle sinä olevaa karkeata leipää ja lihaa. Tämä vilkasi kiitollisena häneen, mutta oli vaiti. Silloin tarjosi vartija hänelle pienen sarven, avasi sen puisen kannen ja sanoi, ystävällisesti tarjoten: — Ota suolaakin, tässä puun alla on minun asuntoni ja kotini, tässä olen minä isäntänä. — Vieras otti sarven. — Siunaus seuratkoon lahjaa, olkaamme ystäviä. — Hän söi hyvällä ruokahalulla ja nuorukainen katseli sitä tyytyväisillä silmäyksillä.

— Kun armas aurinko lähettää säteitänsä metsästön läpi, silloin on vartian virka hyvä — alkoi muukalainen vihdoin puheen; — mutta kuin metsä humisee öisestä myrskystä, silloin vaaditaan rohkeutta metsäiseltä vartijalta.

— Tämä rajamaa on pyhitetty kansan hyville jumalille, — vastasi vartija, — kummaltakin puolelta virtaa pyhiä lähteitä ales laaksoihin, ja me, metsän asukkaat, olemme tottuneet puiden öiseen lauluun.

— Sinä olet nuori iältäsi, — jatkoi muukalainen, — sinun isäntäsi panee sinuun suuren luottamuksen, jättäessänsä maan rajan vartioimisen sinulle yksinänsä.

— Raja-aituuksella on paljo miehiä — ilmaisi vartija. — Meillä ei ole suurta pelkoa vihollisten joukkojen päällehyökkäyksestä vuoristossa, sillä vieraan jalalle käynyt öinen maan sisäpuolelle tunkeutuminen kallioiden ja metsäpurojen kautta vaikeaksi. Mutta huhu kertoo tuiman tappelun joku aika sitten syntyneen roomalaisten rajalla Allemanein ja Caesarin välillä, jota he nimittävät Julianukseksi, ja kymmenen päivää sitte lensi meillä yönaikana jumalan kesyttömätöin lauma ilman läpi, — hän katsoi arasti korkeuteen, — siitä ajasta asti vahdimme me maan rajaa.

Muukalainen käänsi päänsä ja heitti nyt ensimäisen kerran silmäyksen toverinsa kotimaahan. Siellä kulkivat vuorenharjanteet suurissa kaarteissa jono jonolta, niiden keskivälillä oli syvä laakso, ja missä se laajeni aavikoksi, näkyi vuorelta juoksevan virran vaahto kimaltelevan auringonpaisteessa.

— Ja nyt, toverini, annapa minun tietää, kenen lippua sinä kannat ja mihin sinä aiot johtaa minua.

— Kaikissa laaksoissa, joita sinun silmäsi näkee, ja vielä etemmäksi aina tasangolle asti vallitsee haltijana herra Answald, Irmfriedin poika, jonka palvelija minäkin olen.

— Kaukana ollessani kuulin suuren kuninkaan hallitsevan Thüringiläistä kansaa; häntä nimitettiin Bisino-kuninkaaksi, — vastasi vieras.

— Sinä olet kuullut oikein, — vakuutti nuorukainen, — Mutta tämä metsäseutu on ikivanhoista ajoista ollut vapaa oman herrassukunsa hallinnon alaisena, ja maan suuri kuningas tyytyy siihen, että me vahdimme hänen rajojansa ja vuosittain lähetämme hevoisia hänen hoviinsa. Vähät huolimme me, metsän asukkaat, kuninkaalta, ja Answald-herra käy ani harvoin kuninkaanlinnassa.