— Sinä puhut kuin meidänkin vanhukset; me nuoret sitä vastoin ajattelemme siten, että joll'eivät he tule meidän luoksemme, menemme me heidän luoksensa, sillä ihmeellisen sanotaan heidän maansa olevan, kaikki huoneet kirjavasta kivestä, suloinen auringon paiste ympäri vuoden ja vihriöivä maa keskellä talvea; makea viini tavallisempaa kuin kalja, istuimet ja penkit hopeasta, tytöt tanssivat puettuina silkkiin ja kultaan ja sotilas on kaiken tämän komeuden herra.
Vartija odotti turhaan muukalaiselta vastausta, he kulkivat hetkisen vaitonansa rinnatusten, vihdoin tarttui nuorukainen hevoisen ohjaksiin. — Tässä alkaa tasaisempi tie,— sanoi hän, — nouse selkään, että ennen iltaa saapuisimme määrämme päähän. — Muukalainen laski kätensä hevoisen säkeelle ja hyppäsi raskaasti satulaan, hänen johtajansa nyökkäsi tyytyväisenä ja vihelti hiljaa, jonka jälkeen hevoinen vilkkaalla juoksulla vei ratsastajansa ales laaksoon päin, sillävälin kun nuorukainen juoksi jalkaisin hänen rinnallansa, heiluttaen keihästänsä ja väliin huudahtuksella kehoittaen hevoista, joka silloin hirnahti ja käänsi päätänsä vastaukseksi.
— Keitä ovat naiset tuolla etäällä, vaaleissa pu'uissa? — kysyi muukalainen, kun he seisahtuivat eräällä lähellä uutismaata olevalla kukkulalla ja katselivat aitausta. — Haa! — huudahti vartija, — herraskartanon tytöt ovat tulleet, tuolla on Fridan ruskea lehmä, kuuletko sitä kaunisäänistä kelloa, joka sillä on kaulassansa? Ja tuossa on tyttö, itse! — Hänen punastuneet kasvonsa ilmaisivat, että kohtaaminen oli hänestä mieluista.
— Noissa vanhoissa mökkilöissä, näetkö tuolla etäällä, on paimenen asunto; kesällä menee kylän karja suvilaitumelle, ja meidän tyttömme tulevat kuljettamaan kellarin tulot herraskartanoon. Tuolla pyökkimetsässä taas elää sikopaimen väkinensä; eipä ole kauniimpaa tammenterholaiduinta koko maassa niin pitkälle, kuin aurinko paistaa. — He olivat nyt ennättäneet uutismaalle, vartija otti pois salvat, jotka estivät pääsöä juhtatarhoihin, ja muukalainen ratsasti aitaukseen, jossa lehmät ammuen juoksentelivat, sill'aikaa kun paimenen vaimo palvelijattarinensa kantoi maitoastiat viileään kellariin, joka, ollen rakennettu kivistä ja sammalista, oli pohjoiseen päin ja johon sopi pitkiä rivejä maitokehloja. — Meillä on onni mukanamme, muukalainen, — huudahti vartija, — Irmgard, meidän ruhtinaamme tytär, on täällä itse katsomassa karjaa; jos hän mieltyy sinuun, saatat olla huoleti hyvästä hoidosta.
— Missä hän on, jonka nimen sinä mainitsit? kysyi muukalainen.
— Tuolla hän seisoo jakelemassa käskyjä palvelustytöille, sinä voit helposti eroittaa hänet niistä muista, — Neitsyet seisoi kärryn luona, jolla, valjastettuna kahden härjän jälkeen, kuljetettiin herraskartanoon maitohuoneen tuotteet: kovaan puserrettua voita puuastioissa, jotka olivat tehdyt metsässä kasvavista luumupuista, ja kuminajuustoja ladotut viheriäisten lehtien väliin.
— Mene hänen luoksensa, toverini, ja sano hänelle, että täällä on vieras, joka lähestyy rukoillen suojelusta. Minä en tahdo puhutella sinun herrasi tytärtä niin kau'an, kuin hänen isänsä ei ole suonut minulle sijaa liedensä ääressä. Ja koska sinä olet ystävällinen minua kohtaan, niin puhu hyvää minusta niin pitkälle, kuin voit. — Muukalainen laskeutui hevoisen seljästä ja kumarsi etäältä neitsyelle.
Hänen keltaiset kähäränsä kiemuroivat vapaana hänen korkean vartalonsa ympärillä, ne aaltoilivat hänen nuorten kasvojensa voimakkaiden juonteiden ympärillä ja ulottuivat aina uumaan saakka. Hopealla huolitettu vyö piti kiini hänen valkoista pellavapukuansa, jonka yllä hän kantoi lyhyttä kaappua hienosta, runsailla koruompeluksilla kaunistetusta villakankaasta ja alastomissa käsivarsissansa oli hänellä kultaisia renkaita. Suurin silmin katseli hän muukalaista, ja nyökkäsi hiljaa päätänsä vastaukseksi hänen nöyrälle tervehdyksellensä.
Vartija astui neitsyen luokse: — Muukalainen etsii sijaa meidän istuimillamme ja vuodetta väsyneen päänsä varalta; minä johdan häntä taloon, jossa ruhtinas ratkaiskoon hänen kohtalonsa.
— Me suomme lepoa matkustajalle, jonka jumalat meille lähettävät. Olkoon hän kuka hyvänsä, hyvä tahi paha, joka rukoillen lähestyy meidän liesiämme, on hän kolme päivää meidän vieraamme; sitten kysyy minun isäni, onko hän rehellinen mies eikä arvotoin oleskelemaan meidän kattomme alla. Sillä tiedäthän sinä itsekin, Wolf, että monta julmaa muukalaista kuljeskelee kurjuudessa ympäri maata ja tuovat sen kirouksen, joka seuraa heidän askeliansa, mukanansa rehellisen miehen huoneesen.