Silloin huudahti vanhus käheällä äänellä: — Missä hän viipyy, joka tulee tanssin alkamaan?
Toiset jo vartoavat.
— Hyvästi, Frida, — vastasi Wolf, me emme mene molemmat tulesta saman oven kautta, hyvästi, äläkä minua unohda. — Vielä kerran heitti hän Fridalle lemmen silmäyksen, sitten syöksi hän aimo harppauksella ulos ovesta, hyppäsi portaiden edessä olevien, hehkuvien hirsien yli ja lähetti keihäänsä erään kuningattaren miehen rintaan, että tämä kaatui maahan, ja korkea-ääninen huuto kuului miesten joukosta. Nuolia lenteli urhoa kohti, hän vuoti verta useoista haavoista, mutta hän heittäysi, heiluttaen miekkaansa, Theodulf'in johtamaan joukkoon; haavoitettuja kaatui oikealle ja vasemmalle, rajuna nosti hän aseensa entistä sotatoveriansa vastaan, mutta kaatui samassa itse kuolevana maahan.
Ja taaskin kuului Theodulf'in ääni kehoittavasti: — Orret notkuvat, pelastakaatte vaimot! — Ja Answald-ruhtinas huudahti rynnätessänsä ovelle: — Irmgard! Pelastakaatte lapseni! — Silloin nousi hänen eteensä oven luota Bertharin kokoon lyykistynyt vartalo, pää tuhkan peittämänä, parta kärvennettynä sekä silmät palavina kostonhimosta. Ja hän huudahti äreästi:
— Kuka niin rohkeasti pitää melua kuninkaan makuuhuoneen edessä ja vaatii sisäänpäästäksensä? Sinäkö houkko, joka kerran kaduit tarjoamaasi vuorovieraisuutta? Kylmä oli tervehdys, jolla sinä päästit kuninkaamme lähtemään talostasi, kylmä kuin rauta olkoon Vandalin antama vastauskin. — Ja nopeasti kuin metsän peto juoksi hän portailta ales sekä työnsi miekkansa kuninkaan panssaripaidan ja rinnan läpi. Sitten huudahti hän kauhistuneille sotureille: — Kaikki on täytetty, ja hyvä oli loppukin. Menkäät kotianne, kelmeänokkaiset houkot, auttamaan orjattaria pyörittämään kuningattaren myllynkiviä! Vandalein suuri kuningas menee isäinsä luokse. — Keihäitä lenteli hänen ympärillänsä, mutta hän ravisteli ne itsestänsä kuni haavoitettu karhu, kääntyi vaivoin takasin saliin päin, laskeusi kilpinensä kuninkaan vuoteen viereen eikä enään puhunut.
Kuningatar ratsasti sisään murretusta portista ja palavaa salia kohti. Ukkoinen jyrisi ankarasti ja salamat leimusivat; kulta-ompelukset hänen rintaansa ympäröivässä panssaripaidassa loistivat tulipunaisilta palavan rakennuksen leimussa. Hän laskeusi ales ratsultansa, arkoina väistivät häntä soturit, sillä hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja ohimoisensa synkästi rypistetyt.
Hän seisoi liikkumattomana tuijottaen liekkiin. Ainoastansa kerran hän liikahti ja heitti syrjään tulisen silmäyksen, huomatessansa erään naisen joka lapsi sylissä puollusti itseänsä miehiltä, mitkä pitelivät häntä kiinni. — Se on vaan hänen palvelijattarensa, — lausui Theodulf puoliääneen, vaalistunein poskin. — Kuningatar käski uhkaavalla eljeellä viemään naista pois hänen näkyvistänsä. Tuli nuoleskeli katonharjaa ja nousi korkealle ilmaan, rajutuuli yllytti liekkejä, että ne liehuivat lavealle ympäriinsä, sekä heittelivät palavia lastuja ja hiiliä Gisela-rouvaa ja sotureja kohti. Mutta kuningatar seisoi liikkumatta ja tuijotti valkeaan.
Salin sisällä oli hiljaista; Irmgard oli polvillaan puolisonsa vuoteen vieressä; hänen hiuksensa peittivät tämän haavoja, ja hän piti puolisoansa lujasti syleiltynä sekä kuulteli hänen hengitystänsä.
Tuo kuolettavasti haavoitettu mies kietoi käsivartensa hänen kaulallensa ja katseli ääneti hänen silmiinsä. — Minä kiitän sinua, Ingo, — lausui Irmgard, — ota, lemmittyni, jäähyväiseni, me lepäämme toistemme rinnalla kuolinvuoteellamme. — Ukkonen jyrisi lähempänä. — Kuuletko sinä heidän huutavan minua tuolla ylhäällä? — jupisi kuoleva. — Pidä minusta kiinni, Ingo, — lausui Irmgard. Välkkyvä salama täytti salin, ukkonen jyrähti, ja katto-orret putosivat sisään.
Tuolla ulkona pieksi raesade kuningattaren ymmälle joutuneita miehiä, jää-kiteitä rapisi heidän kypäriinsä ja panssaripaidallensa. — Jumalat kutsuu poikoaan salihinsa, — huudahti kuningatar, peittäen päänsä viitallaan. Mutta miehet heittäysivät maahan kilpensä alle ja peittivät kasvonsa ukkosen vihastuneelta jumalalta. Kun miehet rajuilman tauottua arkoina nousivat seisovallensa, ja katselivat ympärillensä, oli vihanta maa jään peittämänä, rakennus oli rauniona, ja pieniä liekkejä leimusi vielä kosteasta rauniosta. Kuningatar seisoi yhä vielä ikäänkuin kivettyneenä palopaikan edustalla, puhuen itseksensä: — Toinen makaa hiljaa kuumalla vuoteellansa, toinen seisoo tässä raju-ilman pieksemänä; jumalien kateus on vaihtanut kohtalot; minunpa oikeuteni olisi tuolla sisällä oleminen ollutkin.