— Salin ovi on avattu, huudahti Ingo liikkumattomalle vihollisjoukolle, — ja isäntä vartoo saadaksensa sanoa tervetuliaiset. Miksi nuot pelkuri-vieraat viipyvät?
Savun keskeltä juoksi häntä vastaan eräs kilvettä oleva mieshenkilö, ja eräs ääni huusi: — Irmgard, lapseni! Isäsi kutsuu sinua, pelasta itsesi, onneton!
Irmgard kuuli sanat saliin; hän syöksi äkkiä seisovillensa ja laski poikansa Fridan käsivarsille. Ja uudestansa kuului ääni tuolla ulkona huutavan kimeämmin ja tuskallisemmin: — Irmgard! Lapsi-raukkani!
Ingo laski kilpensä maahan ja katsoi taaksensa: — Haukka huutaa poikaansa, tottele kutsumusta, Thüringein kuningatar!
Irmgard riensi puolisonsa ohitse isänsä luokse ja vihollisten keihäiden lävitse. Riemu- ja eläköönhuudot kaikuivat Thüringiläisten joukosta. Hän kietoi kätensä isänsä kaulalle ja huudahti: — Onnellinen minä, koska silmäni näkee sinut taaskin, ja sinä pidät minua suljettuna rintaasi.
Answald-ruhtinaan sydän vavahteli, ja hän veti Irmgardin mukanansa. — Äitisi odottaa sinua, rakas lapseni.
— Siunaa minua, pyysi Irmgard; — kuuma on huone, jossa lapsiraukkani huutaa äitiänsä; siunaa minua, isä, — huudahti hän ja piti isästänsä suonenvedontapaisesti kiinni.
Ruhtinas laski kätensä hänen päälaellensa; tämä kumartui syvään hänen eteensä, sitten nousi hän nopeasti ylös, astui takaperin, ojensi kätensä isäänsä kohti, huudahtaen: — Sano terveisiä äidilleni! — ja riensi nopein askelin takasin palavaan rakennukseen. Ingo oli seisonut liikkumattomana, silmäyksensä yhä käännettynä vihollisiinsa. Mutta hänen vaimonsa kääntyessä taaskin hänen puoleensa kuolemanhädässä, meni hän tätä vastaan levitetyin käsivarsin, sulkeaksensa hänet syliinsä. Silloin lensi keihäs suhisten Theodulf'in kädestä, ja sattui sivulta kuninkaan kylkeen. Äänetönnä vaipui Ingo puolisonsa sylistä salin kynnykselle. Berthar juoksi esiin suojelemaan kilvellänsä haavoitettua, jonka valittavat miehensä kantoivat kunnia-istuimelle, Irmgard oli polvillaan hänen edessänsä, mutta Berthar huudahti salissa: — Vaimot valittakoot kuninkaan haavoista; rivakkaasti, miehet, seuraamaan kuningasta hänen viimeisellä matkallansa. Neljä on ovea kuninkaan salissa, ja niistä kaikista johtaa tie taivaaseen. Kostakaatte kuninkaan haavat. Walbrand, sinä olit viimeinen herrasi penkillä, sentähden tehkös ensimäisenä hyppäys tuonne ales, ja viimeisenä tulen minä.
Vandalit juoksivat oville, ja näiltä portaita myöten ales, yksi toisensa jälkeen, sen mukaan kuin vanhus heitä kutsui. Ja uudelleen raivosi taistelun meteli rakennuksen ympärillä. Rajumpana kulki myrsky palavan katon yli, korkealla pilvissä jyrisi ukkonen, salin katto paukkui, ja tuhkaa sekä palavia lastuja sateli ales. Frida laski murheellisena lapsen kuninkaan vuoteelle.
— Pojut hymyilee, — lausui Irmgard, heittäen itsensä nyyhkien lapsen yli, joka iloisena potki jaloillansa ja ojensi käsivartensa laattialla leimuavia liekkiä kohtaan. Irmgard piti lastansa kovasti puristettuna poveensa, ja hiljainen äänettömyys vallitsi huoneessa. Silloin veti hän hameensa poimusta saukonnahkaisen laukun, naispapin lahjan, kietoi sen pienen poikansa ympärille, kääri hänet peitteesen, suuteli vielä kerran lastansa ja lausui Fridalle: — Pelasta hänet ja laulele hänelle vanhemmistansa! — Mutta Frida juoksi Wolfin luokse, joka seisoi kunniavartijana kuninkaan vuoteen vieressä, ja lausui: — Tule, takaportin vieressä seisoo miehiä meidän kotiseuduiltamme; paetkaamme metsään.