Nyt astui Ingo heidän eteensä ja huudahti korkealla äänellä: — Vapaaehtoisesti olette te tulleet, vapaasti myös menkäät täältä, kansalaisienne teitä kutsuessa. En minä tarvitse teidän karsaita silmäyksiänne enkä vastahakoista palvelustanne. Vähätpä kunniaa minulla on sellaisesta soturista, joka tappelun ajalla ikävöi vaimonsa ja lapsiensa luokse. Mielelläni päästän minä teidät vapaiksi valastanne; miettikäät omaa pelastustanne, jos mielenne tekee.
Silloin laski moni pois kilpensä linnavarustuksen juureen ja juoksi matkoihinsa, jälkeensä katsomatta. Mutta Berthar huusi taaksensa jääneille: — Eipä yhdellä lyönnillä saa luhdissakaan kaunoja erkanemaan vehnästä. Vielä nytkin näen minä monta, joita tuuli vieköön muurin ylitse. Koettakaapa kerran vielä, te uhkeat urhot. Emmepä pidäkään väliä talonpoikain ystävyydestä.
Uudestaan putosi kilpiä maahan, ja niiden kantajat katosivat synkän näköisinä.
— Miksi viipyy kuningas näkemässä heidän kehnouttansa? Nopeamminpahan juoksevat, kun ei häpy raskauta heidän askeliansa. Valitkaat itse; toinen tie johtaa ylös kuninkaan saliin päin, toinen ales sontatunkiollenne päin. — Hän juoksi saliin menevän kuninkaan perässä. Jäljelle jääneet seisoivat vielä hetkisen yhdessä; huomattuaan olevansa yksinään, hävisi heidän sota-intonsa. Ainoastansa harvat riensivät kuninkaan jäljestä; muut heittivät aseensa pois ja pakenivat linnasta. Viimeisinä linnaa jättämässä oli Baldhard ja Bruno.
Riemuissansa ryykäsivät kuningattaren miehet laaksosta ylöspäin. Ulospäin pyrkijät olivat raivanneet tien sisäänpyrkijöille; ryntääjät löivät rikki portin salvat ja hyökkäsivät salin edustalla olevalle paikalle. Mutta äkkiä peräytyivät he; sillä siitä lingoitusvehkeestä, jonka Berthar oli asettanut portin eteen, lensi teräviä puunuolia heidän riveihinsä. He hakivat suojaa linnoituksesta, ja uudelleen lensi keihäitä kaikille suunnille, ja alhaaltapäin lensi tulinuolia katolle.
Pitkin salin katto-ortta tuprusi valkoinen savu, ja savun läpi kuului huuto;: — Tuokaa vettä tänne ylös! — Eräs mies kiipesi tikapuita myöten ylös ja huusi täältä: — Katossa sähisee tuli, ja vuodat paisuvat; yksi Burgundilaisten nuoli sytytti tulen katon räystääsen, se kiiluu sekä leimuaa, ja ämpärit ovat tyhjät.
— Kuningatar vilvoittelee itseänsä meidän kaivoillamme, — huudahti Berthar; — jos sinulta puuttuu vettä, kaada oluttynnyrit liekkeihin. — Eräs tuulenpuuska kulki vinkuen katon yli ja ajoi ylös savupilven sekä tuliliekkejä. Vihollisten puolelta kuuluvat riemuhuudot seurasi tuulenpuuskaa, ja siellä sekä täällä mursivat liekit itsensä suojelevien vuotien läpi. — Tule ales, Wolf, — huudahti Berthar ylhäällä olevalle urholle, joka tukka kärvennettynä ja nokisilla käsillä vaikeasti pysytteli kiinni tikapuussa, — juokseehan lähde omasta ruumiistasikin ja tikapuista tippuu punaista.
— Se ei riittänyt sammuttamaan tulta, — vastasi Wolf; hän riensi ales, pudisti veristä kättänsä ja tempasi kouraansa kilven sekä keihään.
— Avatkaa ovi, urhot, — käski Berthar, — jotta ilmaveto karkoittaisi sauhun meidän kuningattarestamme. Kuningatarko on yksinään vahdissa? Heittäkäätte keihäitänne ympäri salia; niin pitkälle, kuin ne lentävät, ulottuu nyt Vandalein valtakunta.
Ingo seisoi salin portailla kilpensä suojaamana, ja hänen ylitsensä tuprueli paksuja savupilviä, joita rajutuuli ajeli vihollisten joukkoja vastaan ja peitti heidän sota-aseensa sekä kasvonsa.