— Kuningatar tiesi lähteen, — vastasi Ingo synkällä hymyllä. — Mutta koska nuot alhaalla olevat jaksoivat vääntää kivi-altaan kumoon, voimme kait me nostaa sen jälleen pystyyn. Etsi tankoja, järjestä miehesi ja suojaa kilvillä talonpoikia, sill'aikaa kun he nostavat kivi-altaan pystyyn.
Ingon puhuessa lensi eräs nuoli vinkuen torniin hänen päänsä päällä olevaan katto-orteen; se tarttui kiinni, ja pieni liekki rupesi leimuamaan sen ympärillä.
— Tuossa muistuttaa Gisela-rouva meidän miehiä hävitetystä lähteestä, — lausui Berthar. Joutsimiehiä juoksi nyt yksitellen joka haaralta vuorta ylöspäin ja ampuivat tulisia nuolia linnoitusta vastaan, koettaen huolellisesti vilkkailla liikkeillä välttää heidän päällensä heitettyjä kiviä. Siellä ja täällä nuoleskeli liekki orsia ja pylväitä; piiritetyt ravistelivat tangoilla ales nuolia sekä koettivat sammuttaa tulta, mutta liekit alkoivat leimuta yhä laajemmalta; hurjia varoitushuutoja kuului, lapset parkuivat, hevoiset nousivat pystyyn tulinuolten lentäessä heidän alitsensa, katkaisivat riimunsa ja syöksyivät hurjina kokoontuneesen ihmisjoukkoon. Silloin tuli työ raskaaksi, ja rohkeus sekä toivo petti monen urhon.
Muuan ratsastaja, harvalukuisten miesten seuraamana, lähestyi nelistäen kuningattaren joukkoa. Theodulf'in miehet tervehtivät häntä ja hänen toverejansa raikkailla riemuhuudoilla. Answald-ruhtinas laskeusi ratsultansa: — Petolliset airuet, — lausui hän, — kutsuivat minua hoviisi, kuningatar, sill'aikaa kun sinä olet täällä hankkimassa kostoa minun asiassani.
— Kutsumatta sinä tulet ja suomattomana, — vastasi kuningatar; — älä yritäkään estää minun kostoani; sillä kutsumattomaan, välittäjään sattuu nuolet molemmilta puolin. Noiden kukkulalla olevien kohtaloa ei yksikään kuolevainen voi muuttaa, jos eivät he itse voi sitä tehdä.
— Jos kuningatar haluaa hallita Thüringiläisiä, tulee hänen kunnioittaa maan tapoja. Minä näen tuolla vaimoja ja lapsia, jotka ovat meidän vertamme, ja hirveätä on keihäiden sekä tulinuolien lingoittaminen turvattomia ihmisiä vastaan, jotka ovat meidän omaa heimoamme. Ken on vapaa Thüringiläinen ja toivoo pääsevänsä voitolle rehellisessä taistelussa, olkoon minulle avullinen tämän häpeän poistamisessa. Pyytäkäätte kuningatarta luopumaan teosta, joka häpäisee meidät kaikkein ihmisten silmissä.
— Ruhtinas puhuu hyvin, — lausui harmajapäinen soturi, ja Thüringiläiset heittivät keihäänsä läjään sekä lausuivat. — Terve, Answald-ruhtinas! — Kuningatar heitti synkän silmäyksen miesjoukkoon, mutta hän oli vaiti.
— Kuule minua, kuningatar, — huudahti päämies, kauhistuneena hänen kasvoillansa ilmautuvasta kovuudesta, — minun oma lapseni, jonka minä muinoin kihlasin Theodulf'ille, on tulinuolien seassa, ja hänen kanssansa muita metsämajoista kotosin olevia vaimoja. Minun asiani yksinään on lapseni rankaiseminen, eikä kukaan, et edes sinäkään, tule riistämään minulta tätä oikeutta. — Hän asettausi miesjoukkojen tielle. — Tässä seison minä, Answald, Thüringiläisten päämies. Monta kertaa olen johdattanut teidän soturejanne taisteluun. Mutta ennenkuin te rohkenette surmata nuot turvattomat, jotka nostavat käsiänsä tuolla ympärysmuurin sisäpuolella, täytyy teidän ensiksi tappaa minut, jott'en enää eläisi sellaisen häpeän jälkeen. — Taaskin huusivat soturit korkealla äänellä hyväksymistänsä.
— Tännepäin, te kuninkaan miehet, — huudahti Gisela-rouva, ojentaen itseänsä ylpeästi. Mutta Theodulf ja Sintram'kin ohjasivat hevoisensa aivan kuningattaren lähelle sekä puhuivat hiljaa hänen kanssansa. — Jos et sinä, vanhus, olisi kiivaissasi, — saneli vihdoin kuningatar, ja hänen äänensä värisi vihasta, — rankaisisin sinua siitä; että sinä tyhmänrohkeana kiihoitat näitä uppiniskaisuuteen. En minä ole liioin kärkäs talonpoikain veren vuodattamiseen, vaikka he ovatkin omavaltaisesti ruvenneet asuskelemaan kotimaansa rajain ulkopuolella. Toitota torveesi, Theodulf, ja kerro minun käskyni linnassa oleville. Talonpojista pääsevät vapaasti lähtemään, ei ainoastansa vaimot ja lapset, vaan miehetkin; aseettomina lähtekööt he ympärysmuurin suojasta, eikä heitä vahingoiteta henkensä eikä omaisuutensa suhteen, josta heidän tulee kiittää kuningattaren armoa. Taaskin kajahteli hyväksymishuutoja joukoista. Torvi kehoitti pitkäveteisillä äänillä urhoja lakkaamaan taistelusta. Theodulf meni porttia kohti, pysähtyi noin keihäisheiton matkan päähän ja ilmoitti mahtavalla äänellä linnan puollustajille kuningattaren tarjoavan heille armoansa.
Ympärysmuurin sisäpuolella syntyi vilkas liike. Portti pysyi lukossa, mutta julmia miehiä ryntäsi epätoivossansa vallia ja paalutusta vastaan; he heittelivät ales pölkkyjä ja hirsiä hautaan ja vierivät itse puiden perässä. Pakeneva joukko tulvasi sieltä ja täältä etuvarustuksien ulkopuolelle, hevoset ja nauta-eläimet sekaantuivat vaimojen ja lasten kanssa hurjassa sekamelskassa. Joku soturikin, käsi vielä punaisena uhriverestä, juoksi ales epätoivon ahdistamana ja väsyneenä toivottomasta taistelusta. Useammat talonpojista seisoivat kuitenkin paikoillansa tiheässä ryhmässä kukkulalla; kilpi jalalla silmäilivät nuot kahdella päällä olevat naisia ja alaspäin juoksevia nautoja. Ainoastaan heidän valansa ja häpeä esti heitä pakoon lähtemästä.