"Tuollahan on oudot vaunut, onko vieraita tullut?" kysyi vapaaherra heidän pihaa lähestyessään.
"Se on vain Ehrenthal", vastasi paroonitar, "hän odottelee sinua ja on jo tuhlannut koko varastonsa kauniita puheenparsia meille; Lenore yritti vallattomuudessaan pitää häntä pilanaan, niin että parahiksi sain tytön korjatuksi pois hänen seurastaan. Tuon lystillisen miesparan tuli oikein paha olla tyttö hepsakan häntä liehitellessä."
Vapaaherran suu meni hymyyn. "Minulle hän on sentään mieluisin koko liikemiesluokasta", hän sanoi; "hän osaa ainakin käyttäytyä siedettävästi, ja pitkäaikaisissa liikesuhteissamme olen huomannut hänet aina luotettavaksi mieheksi. — Hyvää päivää, herra Ehrenthal, mikä asia teidät nyt on saattanut minun puheilleni?"
Herra Ehrenthal oli lihavan tanakka mies parhaissa ikävuosissaan, mutta hänen kasvonsa olivat kuitenkin liian pyöreät, keltaiset ja viekkaat ollakseen kauniit; hänellä oli lyhyet säärystimet kenkien päällä ja paidan rinnassa timanttinen rintaneula; syvään kumarrellen ja hattuaan heilutellen hän astui lehtokujannetta myöten paroonia vastaan.
"Palvelijanne, armollinen herra", hän sanoi ja hymyili kunnioittavasti. "Vaikka mitkään liikeasiat eivät minua olekaan tänne tuoneet, niin pyydän teidän, herra parooni, kuitenkin sallimaan, että saan toisinaan käydä katsastamassa teidän kartanonhoitoanne, sillä se on minun sydämeni ihastus. Minä tunnen kerrassaan lepoa ja virkistystä työstäni, kun tulen teidän hoviinne. Eläimet ovat täällä kaikki niin kiiltävät ja hyvin ruokitut, ja kaikki on niin runsaasti ja mallikelpoisesti varattua talleissa ja ladoissa. Varpusetkin teidän katollanne näyttävät iloisemmilta kuin muiden ihmisten varpuset. Kun liikemiehen on pakko nähdä niin paljon sellaista, josta sydän ei iloitse, nähdä monien joutuvan omasta syystään takapajulle ja rappiolle, niin silloin on virkistävää nähdä elettävän niinkuin teillä eletään; ei mitään suruja, ei ainakaan mitään suuria suruja, mutta paljon sellaista, joka ilahuttaa sydäntä."
"Te olette niin kohtelias, herra Ehrenthal, että minun täytyy uskoa teillä olevan jotain oikein tärkeää asiaa. Tahdotteko hieroa minun kanssani kauppoja jostakin?" kysyi vapaaherra suopeasti.
Pudistellen vakavasti päätään, kuten ainakin kunnonmies, joka tahtoo torjua aiheettomat epäluulot päältään, herra Ehrenthal vastasi: "Kaupoista ei puhetta, herra parooni! Ne kaupat, joita minä teidän kanssanne teen, ovat aina sellaisia, ettei niissä tarvitse lausua kohteliaisuuksia. Hyvä tavara ja hyvä maksu — se on aina ollut meidän tunnuslauseemme, ja Jumalan avulla tahdomme vastakin pitää siitä kiinni. Poikkesin vain tänne ohi ajaessani" — näin sanoen hän teki kädellään huolettoman liikkeen oikein painostaakseen sitä tosiasiaa, että hän oli poikennut taloon vain ohi ajaessaan — "tahdoin vain tiedustaa sen hevosen hintaa; joka herra paroonilla on myytävänä. Tuolla naapurikylässä on eräs, jolle lupasin kuulustaa sen hintaa. Voinhan yhtä hyvin puhua siitä voudinkin kanssa, jollei herra paroonilla ole aikaa olla minun kanssani."
"Tulkaa nyt vain mukanani, Ehrenthal", sanoi vapaaherra, "minä vien itse ratsashevoseni talliin."
Herra Ehrenthal kumarteli ja pokkuroi naisille monesti ja syvään, johon ilkamoinen Lenore vastasi yhtä monella niiauksella, ja seurasi vapaaherraa tallin ovelle. Sinne hän jäi kunnioittavasti seisomaan ja vaati kaikin mokomin, että paroonin hevonen ja parooni itse kävisivät hänen edellään sisään. Lyhyesti tarkasteltua myytävää hevosta ja tavanmukaisten tinkimisten jälkeen vapaaherra vei vieraansa navettaankin, missä herra Ehrenthal lausui palavan toivomuksensa saada nähdä myöskin juottovasikat, ja viimein hän ilmaisi hartaan halunsa tulla esitetyksi siitospukeillekin. Hän oli kokenut liikemies, ja vaikkapa hänen tulkitsemansa ihastus kuulostikin vähä liiaksi käsityöläismäiseltä ja liioitellulta, niin itse asiassa kaikki, mitä hän kehui, oli todellakin kehumisen arvoista, ja vapaaherra kuunteli kiittelyjä hyvin ymmärrettävällä mieltymyksellä.
Lampaat katsastettua herrain täytyi vähän levähtää, sillä niiden hieno ja tiheä turkki oli liian syvästi koetellut Ehrenthalin herkkiä tunteita. "Ei, mutta se villakasa!" hän huokaili vajonneena unelmoivaan hurmioon; "jo nyt voi sen nähdä silmiensä edessä, mitä sitten tulevana keväänä!" Hän huojutteli päätänsä oikealle ja vasemmalle ja räpytteli pieniä silmiään päivää kohti. "Tiedättekös, herra parooni, että te vasta olette onnellinen mies! Onko tullut hyviä tietoja herra pojaltanne?"