"Älä manaa tulevaisuutta miekkasille", pyysi paroonitar. "Minusta tuntuu monesti, kuin ei näin päivänpaisteinen elämä voisi jatkua ikuisesti; minä tahtoisin nöyrästi paastota siitä, välttääkseni siten kateellisen kohtalon iskuja."
"No", sanoi vapaaherra hyväntuulisesti, "ei kohtalo meitä jätäkään vallan tukistamatta. Ukkosilmoja ei puutu meiltäkään, mutta tämä pikku kätönen manaa ne aina kulkemaan ohitse. Eikö sinulla ole tarpeeksi harmia taloudestasi, lastesi hullutteluista ja välistä kotityrannistasikin, jotta kaipaat lisää sellaista?"
"Sinä rakas tyranni!" huudahti paroonitar. "Minä kiitän sinua tästä onnesta. Ja kuinka sydänpohjia myöten minä sitä tunnenkaan! Yhä vieläkin näiden seitsemäntoista vuoden perästä olen ylpeä siitä, että minulla on niin komea aviomies, niin kaunis linna ja niin iso maatila, missä jokainen jalanala maata kuuluu minullekin. Kun sinä toit taloosi minut, köyhän neidin, jolla oli omaisuutta vain hameet yllä ja korulipas, jonka ruhtinaallisen isäntäväkeni suopeus minulle lahjoitti, niin silloin vasta opin tuntemaan, mikä autuas osa on saada vallita emäntänä omassa talossa ja olla alistumatta kenenkään toisen tahtoon kuin rakastetun aviomiehen."
"Olethan kuitenkin luopunut paljosta minun tähteni", sanoi vapaaherra. "Usein olen peljännyt, että tämä maalaiselämämme kävisi liian pieneksi ja yksinäiseksi sinulle, prinsessa vainajan suosikille."
"Siellä minä olin palvelijatar, täällä olen valtiatar", sanoi paroonitar. "Pukujani lukuunottamatta minulla ei ollut mitään, jota olisin voinut sanoa omakseni. Alati vain kierrellä hovineitien ikävissä suojissa, joka ilta olla tuomittu tekemään viimeiset palvelukset ja koko ajan tuntea tuskallisesti, että sellaista menoa tulisi jatkumaan, kunnes noissa iankaikkisissa hovihuvituksissa harmaantuisi — sellaista minun oli oloni, ilman omaa, omintakeista elämää! Tiedäthän, että se usein peräti masensi minut. Täällä eivät huonekalujemme päälliset ole raskaista silkkikankaista, eikä meidän salissamme ole ainuttakaan malakiittipöytää, mutta kaikki, mitä talossamme on, kuuluu minulle." Hän kietoi käsivartensa vapaaherran kaulaan: "Sinä kuulut minulle, lapsemme, linnamme, hopeaiset kynttiläjalkamme."
"Uudet jalat ovat vain sekoitusmetallia", huomautti vapaaherra.
"Sitä ei kukaan huomaa", vastasi hänen puolisonsa hilpeästi. "Ja kun katselen posliinisia pöytäastioitamme ja näen niiden laidassa sinun ja minun vaakunat, niin maistuvat meidän kaksi ruokalajiamme minulle kymmentä kertaa paremmalta kuin hovin moninaiset herkut. Ja varsinkin kun niitä tarjottiin suurina hovijuhlina meidän hovilaisten omassa pöydässä, jossa jokainen tunsi toisensa ikäviin saakka ja jokainen oli toisista aivan pakahtuakseen välinpitämätön."
"Sinä olet todellakin loistava esimerkki vähääntyytymisestä", sanoi vapaaherra. "Sinun ja lastemme takia tahtoisin, että tämä tila olisi kymmentä kertaa suurempi ja tulomme sitä mukaa, ja että kykenisin sinua varten, rouva markiisitar, pitämään kantapojan ynnä taloudenhoitajattaren lisäksi pari hovineitiä."
"Neideistä ei Herran nimessä puhettakaan", pyyteli paroonitar, "ja mitä kantapoikaan tulee, niin sellaistahan ei tarvitse, kun on aina tarjona niin huomaavainen ritari kuin sinä olet".
Sitten lähti vapaaherra hyväntuulisena astelemaan molempain naisten välissä linnaan päin. Lenore oli tällävälin vallannut hänen ratsunsa ohjakset ja puhutteli hevosta ystävällisesti, jotta se koettaisi välttää nostamasta pölyä ilmaan tieltä.