Anton oli hyvin närkästynyt toverin julkeudesta. "Varo sinä vain, ettei sinusta tule lurjusta, näytät jo olevan hyvällä alulla", hän sanoi tuimasti ja poikkesi kulkemaan tien toista reunaa.
Itzig ei välittänyt sen enempää saamastaan hyvästä neuvosta, vaan vihelteli vain rauhallisesti kulkiessaan. Siten tarpoivat molemmat matkamiehet vaitonaisina tietä eteenpäin, kunnes Itzig lähimpään kylään poiketessa katkaisi äänettömyyden ja jatkoi selostustaan paroonin nimestä ja varallisuussuhteista. Ja tätä opettavaista selontekoa jatkui sitten jokaisessa kylässä matkan varrella, kunnes Anton joutui aivan ihmeisiinsä matkatoverinsa laajoista tilastollisista tiedoista. — Vihdoin mykistyivät molemmat ja katkaisivat viimeisen peninkulman vaihtamatta enää sanaakaan keskenään, vaikka astuivatkin rinnakkain.
3.
Vapaaherra von Rothsattel oli niitä harvoja ihmisiä, joita ei ainoastaan koko maailma kehu onnellisiksi, vaan jotka itsekin pitävät itseään onnellisina. Eräs Rothsattel oli jo ristiretkien aikana ollut mukana itämailla. Ainakin säilytettiin perheessä kirjavaa rokokoo-tyylistä lasipulloa mukamas itämaisena hajupullosena, todisteeksi kantaisän olemassaolosta ja muistoksi ristiretkien hurskaista ajoista. Eräs toinen Rothsattel oli johtanut vuorimiesparven hussilaisia vastaan ja oli koko joukkonsa kera kaatunut omaksi ja Herramme kunniaksi. Edelleen oli muuan Rothsattel ollut vänrikkinä Moritz Saksilaisen armeijassa; häntä pidettiin Rothsattel-Steigbügel nimisen sivuhaaran perustajana, ja hänen sotaisa muotokuvansa riippui vielä linnan tornihuoneen seinällä. Eräs toinen oli kolmikymmenvuotisessa sodassa taistellut monissa eri armeijoissa sekä omin päinkin; sukutarina tiesi kertoa hänen olleen hyvin paksun herran ja valtavan juomarin, jolla oli voimakas puheenkäyttö ja jokseenkin vapaat tavat. Hän oli sukunsa ensimmäisenä saapunut siihen seutuun, jossa kertomuksemme tulee liikkumaan, ja oli jollakin tapaa saanut haltuunsa hyvän joukon maatiloja. Perheen lapsenhoitajien kesken vallitsi hyvin vanhoista ajoista lähtien se synkkä vakaumus, että tämän paksun herran voi välistä nähdä istuvan kellarissa isolla kaalitynnörillä, ähkien ja voihkaillen kuin rauhattomaksi tuomittu henki ainakin, rangaistukseksi hirvittävistä rikoksistaan naispuolisten aikalaistensa ankaria hyveitä vastaan. Edelleen oli muuan esi-isä ollut keisarillinen neuvos Wienissä; nykyisen omistajan isoisän-isä oli jäykästi mulkoillut vastaan Preussin suuren kuninkaan katseeseen ja oli sen jälkeen saanut laupiaan sanan samaiselta kuninkaalta. Myöskin isoisä oli aikanaan ollut yritteliäs ja suurta huomiota herättänyt kavaljeeri, joka ei kuitenkaan ollut korjannut mitään laakereita armeijassa ja oli senvuoksi ollut pakotettu etsimään niitä kevytjalkaisten naisten kammioista ja pelipöydän äärestä. Valitettavasti olivat hänen tiluksensa tällöin olleet hänelle liikarasituksena ja sulaneet jokseenkin olemattomiin hänen käsistään. Hänen poikansa vihdoin, nykyisen omistajan isä, oli ollut tavallinen yksinkertainen maalais-aatelismies, ei liioin siunattu loistavilla hengenlahjoilla; hän se kuitenkin pelasti pitkällisten riitajuttujen avulla upean maatilan muun omaisuuden auttamattomasta haaksirikosta ja ahersi koko loppuikänsä tehdäkseen siitä velattoman perintökalun jälkeentulevilleen. Rothsattelit olivat vanhastaan olleet siinä maineessa, että he jättivät vankan joukon vesoja jälkeensä, ja perheen ikäpuolen naiset selittivät tämän seikan — itsessään kyllä kiitettävän — olleen ainoana esteenä, ettei tämän mainehikkaan suvun ollut sallittu nähdä yhdeksänsakaraista kreivinkruunua tahi vaikkapa oikein nimellisruhtinaan umpinaista harjavannetta suvun päämiehen vaakunakilvessä. Vastoin perheen vanhaa perinnäistapaa isä siinäkin kohdin osotti vaatimatonta mielenlaatuaan, että jätti jälkeensä yhden ainoan pojan.
Nykyinen hovinherra oli nuorempana palvellut eräässä kaartinrykmentissä, kuten niin sotaisen suvun vesalle sopikin. Hän oli siellä hankkinut itselleen moitteettoman ritarismiehen maineen. Virkatoimensa hän oli kunnolla hoitanut ja ollut erinomainen toveri, harjautunut kaikkiin ritarillisiin avuihin ja ollut luotettava mies kaikissa kunnia-asioissa. Hovitanssiaisissa hän oli niittänyt mainetta ja käskettynä jonkin prinsessan tanssitoveriksi pyörittänyt tätä taidokkaasti parkettilattialla. Kelpo luonnetta hän oli osottanut omaavansa naimalla todellisesta kiintymyksestä köyhän hovineidin, itsessään sangen rakastettavan neitosen, jonka poistuminen hovin katriljeista oli murehduttanut kaikkia miessydämiä. Järkevänä miehenä vapaaherra oli sitten puolisonsa kera vetäytynyt maatilalleen, oli monet vuodet omistautunut miltei yksinomaan perheelleen ja sen kautta tullut siihen edulliseen asemaan, että oli voinut maksaa kaikki rykmentin-aikaiset velkansa ja että hänen menonsa eivät olleet hänen tulojaan suuremmat. Hänen taloudenpitonsa oli mainiosti järjestetty; vaimonsa vähäisillä myötäjäisillä hän oli tämän suureksi iloksi laitattanut kauniin puiston talon ympärille. Vapaaherralla oli viinikellarissaan hyviä pöytäviinejä, tallissa kaksi upeaa vaunuhevosta ja kaksi siroa ratsuhevosta; joka aamu hän katsasti taloustoimia ja ratsasti joka iltapäivä niityilleen ja pelloilleen, pani suurta huolta oivan lammaskarjan ylläpitämiseen ja ylpeili siitä saamastaan runsaasta ja hienosta villasta. Hän oli peräti rehellinen mies ja vielä ikämiehenäkin silmiinpistävän ryhdikäs, hän osasi arvokkaasti ja vieraanvaraisesti isännöidä vierastensa keskuudessa, ja hän rakasti puolisoaan mitämaks vieläkin enemmän kuin ennen kuherruskuukausien aikana. Sanalla sanoen hän oli aatelisen tilanomistajan esikuva. Hän ei ollut suinkaan äveriäs, olipahan vain "viiden tuhannen taalerin mies" kuten oli tapana sanoa, ja hän olisi suotuisina aikoina voinut myydä tilansa paljon suuremmastakin summasta kuin tarkkatietoinen Itzig oli otaksunut. Mutta syystäkin hän olisi sellaista kauppaa pitänyt sulana hulluutena. Kaksi tervettä ja lahjakasta lasta teki hänen kotionnensa täydelliseksi; poika oli aikeissa noudattaa suvun perinnäistapaa ja ruveta sotilaaksi, tyttären piti vielä muutaman vuoden oleilla äitinsä siipien suojassa, ennenkuin lähti suureen maailmaan.
Kuten kaikki ihmiset, joille kohtalo on maalannut vanhoja sukumuistoja vaakunakilpeen ja juurruttanut ne mieleen hamasta kehdosta saakka, oli vapaaherrammekin taipuvainen perusteellisesti ajattelemaan perheensä menneisyyttä ja tulevaisuutta. Isoisän kautta oli saatu se surullinen kokemus, että yksi ainut ala-arvoinen henki pystyy hävittämään, mitä uutterat esi-isät ovat koonneet kultajyviä ja kunniapaikkoja jälkeentulevaistensa hyväksi. Hän olisi senvuoksi mielellään turvannut kartanonsa ikuisiksi ajoiksi sortumisen vaarasta muuttamalla sen majoraatti-tilaksi ja sen kautta tehnyt kevytmielisille jälkeläisille vaikeaksi, ei tosin tehdä velkoja, mutta maksaa niitä. Mutta huolenpito tyttärestään pidätti häntä ottamasta tätä askelta, hänen rehellinen sydämensä ei voinut taipua siihen, että tämä rakastettu lapsi menettäisi perintönsä joidenkin epämääräisten vastaisten Rothsattelien takia. Ja tuska täytti hänen mielensä ajatellessaan, että hänen vanha sukunsa voi jo seuraavan miespolven aikana joutua samaan asemaan kuin jonkin virkamiehen tai rihkamasaksan lapset — tuohon tukalaan asemaan, jossa ihmisen on pakko omin voiminsa hankkia itselleen siedettävä toimeentulo. Hän oli usein yrittänyt tehdä säästöjä vuosituloistaan, mutta nykyinen ajankohta ei sitä todellakaan sallinut; kaikkialla pyrittiin elämään jonkinlaisella loistokkaisuudella ja panemaan entistä enemmän arvoa uljaaseen sisustukseen ja lukemattomiin pieniin jokapäiväisen elämän koruihin. Ja mitä hän suotuisina vuosina oli hiukan säästellyt, se kului aina järkiään pienillä kylpymatkoilla, joita lääkäri väitti välttämättömiksi hänen vaimonsa aran terveydentilan vuoksi. Huoli perheensä tulevaisuudesta askarrutti vapaaherran ajatuksia tänäänkin, kun hän puoliveriratsullaan karautti isoa kastanjapuukujannetta myöten linnaa kohti. Se oli vain pienoinen pilvi, joka hetkeksi pimensi hänen sielunsa päivänpaisteisuutta, ja se katosi kerrassaan, kun hän näki liehuvia hameita kiitävän vastaansa ja tunsi tulijat vaimokseen ja tyttärekseen. Hän hypähti alas satulasta, suuteli lemmikkilastaan otsalle ja sanoi hyväntuulisena vaimolleen; "Meillä on mainio ilma heinänkorjuuta varten, sitä tehdään oikein voimalla ja väellä, ja vouti väittää, ettemme ole vielä koskaan saaneet niin paljon rehua kuin nyt."
"Sinulla on onni puolellasi, Oskar", sanoi paroonitar ja katsahti hellästi miehensä kasvoihin.
"Kuten aina kaikkina näinä seitsemänätoista vuotena, sen jälkeen kuin toin sinut tänne linnanrouvaksi", vastasi puoliso, ja hänen kohteliaisuutensa lähti sydämestä.
"Tänään siitä onkin tosiaan jo seitsemäntoista vuotta", huudahti paroonitar, "ja ne vuodet ovat menneet kuin yksi ainoa kesäpäivä. Me olemme olleet hyvin onnellisia, Oskar." Hän kietoi kätensä miehensä käsivarrelle ja katsoi kiitollisesti häntä silmiin.
"Olleet?" toisti vapaaherra kysyvästi; "luulenpa että sitä vieläkin olemme. Enkä ymmärrä, mikä estäisi meitä vast'edeskin olemasta."