"Ja kun te olette pitäneet sen niin visusti salassa, että olette kertoneet siitä kaikkialla ja nytkin taas tälle seuralle", vastasi Fink nauraen, "niin on ilmeisesti teidän ja Zernitzin syytä, että tuo hullu huhu on lainkaan päässyt leviämään. Huomatkaa se, rakkaat herrani! Ystäväni Wohlfart lausui kerran hilpeällä päällä ollessaan toivovansa, että hän olisi tilanomistaja Amerikassa. Minä jatkoin pilantekoa ja annoin hänelle uudenvuoden lahjaksi maa-alueen, jonka omistin Long-Islandin saarella New Yorkin luona. Tuo alue, hyvät herrat, on iso hiekkakuoppa, jossa kasvaa pensaita ja johon on pystytetty lautakoju rannikkolintujen ampumista varten. Kun pyysin teitä olemaan puhumatta asiasta, niin tein aivan oikein; mutta kun olette tästä pikkuseikasta punoneet paksun köyden, joka on nyt vedetty raja-aidaksi meidän seuramme ja tuon todella rakastettavan nuorukaisen väliin, niin on mieleni hyvin paha." Kylmän ivallinen piirre laskeutui hänen kasvoilleen, kun hän jatkoi: "Minua ilahduttaa nähdä, että te kaikki otatte osaa pahoitteluuni ja että jyrkästi halveksitte mokomaa orjanmieltä, joka vain senvuoksi pitää miestä ansiollisena pääsemään hienoon seuraan, että jokin vieras kruunupää hänestä välittää. Mutta kun olemme aloittaneet tämän tanssi-illan kaikenlaisilla selittelyillä, niin sallittakoon minunkin selittää, että herra Anton Wohlfart todella on Ostraussa asuneen laskuneuvos Wohlfart vainajan laillinen poika, ja että pidän kaikkea jälkijupakkaa näistä väärinkäsityksistä parhaan ystäväni loukkauksena. — Ja nyt armollinen rouva, lahjoittakaa minulle jälleen mielisuosionne; olen kutsunut neiti Eugenien ensimmäiseen katriljiin enkä voi enää tämän kauemmin odotella."
Rouva von Baldereckin sydämessä kamppailivat hetkisen loukattu itsetunto ja äidillinen huolenpito keskenään, mutta kuten niin hyväluontoiselta ihmiseltä kävi odottaminenkin, pääsi jälkimäinen tunne voitolle; hän katseli Finkiä nuhtelevasti ja sanoi hiljaa: "Pelkäänpä, että olette pitänyt meitä kaikkia pilananne!" — Mutta Fink pudisti päätään ja vastasi mitä vilpittömimmin: "Pila on kaukana sieltä, missä tosi tunnetta on olemassa." Näin sanottuaan hän vei neiti Eugenien tanssimaan.
Parien asettuessa paikoilleen sanoi luutnantti von Zernitz Finkille: "Te olette todellakin pitänyt meitä pilananne, Fink. Valitan että minun täytyy vielä vaatia teiltä selitystä käytöksenne johdosta."
"Olkaa järkevä älkääkä vaatiko mitään", vastasi Fink. "Olemmehan niin monesti ampuneet yhdessä kilpaa, että hullua olisi jos ottaisimme toisemme maalitauluksi."
Koska Fink kieltämättä oli paras ampuja koko seurassa, huomasi herra von Zernitz lopulta hänen olevan oikeassa. Ja lukuunottamatta vähäistä välienjännitystä, joka jokunen viikko myöhemmin Feronilla huuhdeltiin olemattomiin toisen Burgundi-pullon ääressä, ei jupakasta ollut sen pitempiä jälkiseurauksia. — Kuitenkin kylmeni Finkin osanotto tanssitunteihin Antonin poistuttua huomattavasti, eikä Theone Laran eikä Lenoren tarvinnut enää peljätä hänen pistelyjään, sillä milloin hän suvaitsi ilmestyä tanssisaliin, omisti hän huomionsa tykkänään talon tyttärelle ja joillekin kokeneemmille naisille, välittämättä vähääkään kehitysiässä olevasta nuorisosta.
Anton oli eronnut tanssiseurasta kuin sammunut tähti. Koskaan ei häntä enää siellä nähty. Rouva von Baldereck tajusi hiukan liian myöhään, että säädyllisyys olisi kuitenkin vaatinut kutsumaan tuota nuorta miestä, joka oli otettu vastaan talon tuttavapiiriin, käymään siellä edelleenkin, jotta hän itse ja muutkin huomaisivat, ettei hänen läsnäoloaan haluttu ainoastaan tuon… hm, ikävän seikan vuoksi, vaan hänen itsensäkin tähden. — Samoin ajattelivat myöskin eräät maa-aatelisperheet: mutta kun, kuten mainittu, tuo tajunta tuli liian myöhään, ja Anton itse vastasi kieltävästi kaikkiin satunnaisiin kutsuihin, niin kävi hänen kuten monen paljon mahtavammankin salonkileijonan — poissa olevana hän pian joutui unhotuksiin. Aikaisemmat todistajat tuota suurta luovutuskirjaa laillistettaessa, herrat von Zernitz ja von Tönnchen, tervehtivät häntä vielä vuoden mittaan kadulla kohdatessaan, sitten hekään eivät enää tunteneet häntä.
Anton siitä vähät välitti. Hän antautui jälleen koko olemuksellaan työhönsä. Jo seuraavana aamuna rouva v. Baldereckin talosta lähdettyään hän koputti pienen takahuoneen ovelle ja astui kauppiaan kaikkein pyhimpään. Hän kertoi, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut, ja lisäsi: "En tule enää koskaan menemään tuohon seuraan, ja pyydän teidän suomaan minulle anteeksi, jos viime aikana olen hiukan laiminlyönyt työtäni; tästä päivästä lähtien tulen olemaan huolellisempi."
"Minulla ei ole syytä valittaa työnne johdosta", vastasi kauppias ystävällisesti. "Ilmoittakaa minulle, minkä summan tarvitsette saadaksenne raha-asianne järjestykseen." Anton otti taskustaan paperiliuskan, jolle hän oli tunnollisesti merkinnyt kaikki menonsa, herra Schröter huusi rahastonhoitajan paikalle, antoi tämän suorittaa summan Antonille merkiten sen hänen tiliinsä, ja siten oli asia selvitetty. Fink sanoi seuraavana päivänä Antonille: "Sinä erosit seurasta oikein jymyvaikutuksella ja sait perästäpäin vanhemmilta herroilta todistuksen, että käyttäydyit niinkuin miehen tulikin."
"Kuka niin sanoi?" kysyi Anton.
Fink kertoi hänelle, mitä vapaaherra von Rothsattel oli lausunut, eikä ollut huomaavinaan, kuinka Anton kavahti punaiseksi kuullessaan tuon nimen. "Viisaampaa kuitenkin olisi ollut", jatkoi Fink, "ettet olisi kärjistänyt asiaa äkkieroon. Miksi käyt välttämään koko seuraa, kun siinä kuitenkin on jäseniä, jotka pitävät sinusta paljon?"