"Tahdon koettaa parastani", vastasi tuo kunnon mies pidättyvästi; "mutta parasta on, että herra parooni itsekin tiedustelee; sillä minä en muuten tee mielelläni hypoteekkikauppoja."
Vaikkakaan tuo sanonta ei ollut todenperäinen, täytti se kumminkin tarkoituksensa, sillä kauppiaan kylmä pidättyväisyys lisäsi melkoisesti vapaaherran luottamusta häneen. Mutta Ehrenthal pyrki kiiruimman kautta pääsemään paluumatkalle; tällä kertaa hänellä ei ollut edes aikaa ihailla hienovillaisia siitospukkeja, katolla teiskuvain varpusten lihavat ruumiinmuodot välttyivät hänen katseeltaan, ja hän äkäili kuskilleen tämän hitaasta ajosta. "Jos kiinnitän ohjakset etanan sarviin, niin pääsen joutuisemmin kuin tätä menoa pitäen", hän marisi ja heittelehti kärsimättömästi takaistuimella.
Kuski suomi ärtyneesti hevosia ja ärähti olkansa yli vihaisesti: "Jos annatte hevosillenne enemmän kauroja, niin ne joutuvat paremmin kuin etanat. Vaivaista kaksi kappaa kauroja päivässä, ja sitten vaatii muka täyttä nelistä kivisellä tiellä!"
Vapaaherra lähti seuraavana päivänä kaupunkiin ja pyysi asianajajaansa ryhtymään tarvittaviin toimenpiteisiin hypoteekkilainan hankkimiseksi. Hän ei salannut lainopilliselta ystävältään, että hän kernaasti soisi saavansa sellaisen erityisen edullisilla ehdoilla.
Ymmärtäväinen lakimies varoitti hartaasti häntä olemaan tavoittelematta tuollaisia etuja, koskapa varmaa hypoteekkia ei mistään saisi alle nimellisarvon. Mutta juuri tämä hyväätarkoittava neuvo teki vapaaherran sitä taipuvaisemmaksi luottamaan omaan arvostelukykyynsä lainaa hankittaessa.
Joitakuita päiviä myöhemmin saapui paroonin puheille iso, punakkanaamainen mies, muuan herra Pinkus, joka ilmoitti tulleensa hallituskaupungista. Arvoisa majatalonpitäjä saatettiin paroonin työhuoneeseen, ja ensi työkseen hän kiirehti anelemaan anteeksi saapumistaan. Hän sanoi kuulleensa, että armollinen herra halusi sijoittaa rahoja, ja hän puolestaan tiesi, että erinomaisen varma ja mitä suositeltavin hypoteekkikiinnitys oli saatavissa erääseen lähimaakunnan suureen herrastilaan, jonka omistaja, muuan rikas kreivi Zamisky, eleli ulkomailla. Tiloilla, joita tuo hypoteekkilaina rasitti, oli kaikki mahdolliset etuudet; niitä oli luvultaan kolme, neljä kappaletta, ja niihin liittyi yli kaksituhatta auranalaa metsämaata, joka kertojan valallisen vakuutuksen mukaan oli oikeata aarniometsää. Neljä kyläkuntaa oli velvollinen suorittamaan kartanoon hevos- ja jalkapäivätöitä, sata vuokratilaa noissa neljässä kylässä maksoi kateistakin veroa; sanalla sanoen, tila oli sellainen, että suurimman ruhtinaankaan ei olisi tarvinnut sitä hävetä. Ja kyseenä oleva neljänkymmenen tuhannen taalerin hypoteekkikiinnitys seurasi panttausoikeudeltaan kohta ensimmäisen sadantuhannen taalerin kiinnityksen jälkeen. Perässä seurasi vielä viisi tai kuusi pienempää, mutta raha-arvoltaan kuitenkin merkitsevää kiinnitystä. Kyseenäoleva hypoteekki oli tällä erää kreivi Zaminskyn itsensä hallussa. Hän oli siirtänyt sen asiamiehelleen toisille luovutettavaksi. Ja tämä erinomainen velkakirja oli, kuten herra Pinkus salaperäisesti viittaili, mahdollisesti saatavissa yhdeksälläkymmenellä prosentilla nimellisarvosta, siis kuudestaneljättä tuhatta taalerista. Epämukavaa tosin oli, että tila sijaitsi naapurimaakunnassa, jossa maanviljelystä vielä harjoitettiin vanhettuneiden tapojen mukaisesti. Mutta raja ei ollut kahta peninkulmaa kauempana, lähintä piirikaupunkia yhdisti viertotie muuhun maailmaan; sanalla sanoen, ei mitään epäsuotuisia seikkoja ollut olemassa, jotka olisivat puolueettomasti tarkastellessa polkeneet hypoteekin arvoa, eikä Pinkus olisi mitenkään käynyt kauppaamaan moista aarretta tuntemattomalle ostajalle, jollei tällä olisi ollut sellaisia erinomaisia mieskohtaisia ominaisuuksia kuin vapaaherralla tiettävästi oli.
Parooni kuunteli näitä kehumisia pidättyvästi kuin kokenut liikemies ainakin. Ennen poislähtöään Pinkus otti nahkasalkustaan esiin paksun asiakirjakimpun, joka sisälsi kaikki kyseeseen tulevat paperit, ja laski sen luottavaisesti pöydälle vapaaherran eteen, jotta tämä voi itse perusteellisesti tutkia, missä määrin välittäjän ilmoittamat tiedot olivat oikeat.
Seuraavana aamuna vapaaherra ajoi asianajajansa puheille ja pyysi tämän tarkastamaan papereita ja hankkimaan tarvittavia lisätietoja. Sitten hän kiipesi mustia portaita ylös herra Ehrenthalin valkeaksi lakeeratulle valtaovelle.
Ehrenthal oli ylen ihastunut häntä kohdanneesta kunniasta, vaihtoi joutuun aamutakin lievetakkiin ja vaati kivenkovaan, että herra parooni välttämättä kunnioittaisi häntä jäämällä, aamiaiselle. Vapaaherra oli siksi alentuva, ettei vastannut kieltävästikään; hänet, saatettiin talon arvokkaaseen juhlasaliin, jossa hän suuresti huvitettuna silmäili kirjavain akkuna- ja oviverhojen koreita värejä, sohvan punaista plyshipäällistä, siivotonta lattiaa ja seinillä riippuvia kehnoja öljypainostauluja, jotka silminnähtävästi olivat ostetut joltakin romukauppiaalta ja esittivät mustanpuhuvia puulajeja jostakin erityisen siivottomasta maanosasta. Ihana Rosalie saapui kotvan kuluttua saliin, koristettuna korpinmustilla riippukiharoilla ja kahisevalla silkkihameella, kumarsi syvään vapaaherralle ja kävi aamiaispöytään. Paroonia huvitti nähdä, kuinka tyttären sievistelevä käyttäytyminen erosi isän nöyristelevästä pokkuroimisesta, ja hän nautti jo etukäteen mielessään siitä, kuinka hän illalla teepöydässä kuvailisi paroonittarelle ja Lenorelle täällä näkemäänsä ihmeellistä ylellisyyden ja avuttomuuden sekasotkua. Näissä mietteissä hän istahti sohvaan ja katsoi ystävällisesti hymyillen kauppiaaseen. Herra Ehrenthal istuutui häntä vastapäätä ja oli hyvin iloissaan; hänen suunsa oli yhtämittaisessa kohteliaassa irveessä. Vihdoin vapaaherra, lausuttuaan muutaman kohteliaan sanan talon kauniille tyttärelle, kysyi isännältä: "Tunnetteko te erään herra Pinkuksen, rakas Ehrenthal?"
Puheen käydessä liikeasioihin tytär katosi kohta ja isä nykäsi tuolinsa lähemmäksi pöytää. "Kyllä minä hänet tunnen", hän sanoi välinpitämättömästi; "hän on tuollainen pikkunen toimitsija, ja pidänpä häntä rehellisenä miehenä. Asioimispiireissä häntä ei juuri huomata; hänen liikeasiansa kohdistuvat luullakseni Puolaan."