"Oletteko te maininnut tälle herralle, että minä haluaisin ostaa hypoteekkikiinnityksen?" kysyi vapaaherra edelleen.
"Kuinka olisin siitä hänelle puhunut?" vastasi Ehrenthal. "Jos hän on käynyt luonanne hypoteekin takia", hän jatkoi päätään pudistellen, "niin on hän kuullut asiasta joltakin toiselta liikemieheltä, jonka kanssa olen siitä keskustellut. Pinkus on vähävarainen mies; kuinka hän saattaa tarjota teille hypoteekkia?" Kädenliikkeellä Ehrenthal näytti, kuinka pieni ja vähävarainen Pinkus itse asiassa oli, ja kohotti samalla silmänsä kattoon näyttääkseen, kuinka suurena ja tärkeänä hän paroonia piti.
Parooni kertoi hänelle, mitä hypoteekkia Pinkus oli käynyt hänelle tarjoskelemassa, ja kyseli lähemmin tuon puolalaisen kreivin tiluksia ja varallisuussuhteita.
Herra Ehrenthal ei tuntenut niitä tarkemmin, mutta muisti, että eräs samalta seudulta oleva rehellinen liikemies paraikaa oleskeli kaupungissa, ja tarjoutui etsimään hänet käsiinsä ja lähettämään hänet herra paroonin puheille.
Vapaaherra hyväksyi tarjouksen ja nousi pöydästä, Ehrenthal saattoi häntä alaeteiseen saakka ja sanoi hyvästi ottaessaan: "Menetelkää varovaisesti tuon hypoteekin suhteen, herra parooni, se vastaa suurta rahasummaa. On olemassa paljon kehnoja hypoteekkikiinnityksiä, mutta on hyviäkin, ja monet välittäjät puhuvat kurkkunsa kuiviksi kehuessaan omia tarjoumuksiaan. Mitä Löbel Pinkukseen tulee, niin on hän vain vähävarainen mies, eikä hän kaupasta paljonkaan kostu, mutta mikäli hänet tunnen, on hän rehellinen mies. Mitä äsken puhelitte minulle hypoteekin ostosta, näytti hyvältä, mutta nöyrimmästi pyydän teitä, herra parooni, olemaan hyvin varovainen."
Kun vapaaherra ei ollut paljonkaan viisastunut liikeystävänsä sanarikkaasta puheesta, lähti hän kaupunkiasuntoonsa ja odotteli kärsimättömästi vieraan välittäjän palaamista. Sitä ei tarvinnutkaan kauan vartoa. Tällä kertaa se ilmestyi erään herra Löwenbergin hahmossa, joka ulkonaisesti muistutti yhtähaavaa sekä Ehrenthalia että Pinkusta. Vartaloltaan hän vain oli hiukan laihempi, ja kelpo maaseutulaisena hänellä oli kädessä lakki ja espanjanruokokeppi. Hän ilmoitti olevansa viinikauppias ja tuntevansa erinomaisen hyvin puolalaisen kreivin tilat ja raha-aseman. Hän kertoi nykyisen omistajan olevan aivan nuori mies ja asustavan ulkomailla; hänen isävainajansa taloudenpito oli ollut sangen haihattelevaa, mutta nyt oli tiloille saatu parempi järjestys; perillisestä kerrottiin paljon hyvää, ja jos tiloille saatiin pääomaa, niin oli perheellä siksi paljon varoja, ettei sen omistusoikeus käynyt ollenkaan vaarannetuksi. Tiluksia ei tosin ollut saatettu korkealle viljelysasteelle, mutta yritteliään henkilön käsissä voi toivoa niiden tuottavan sangen paljon, ja välittäjä arveli nuoren kreivin pystyvän hyvin siihen. Kaikki, mitä välittäjä puheli, kuulosti sangen järkevältä. Tulos hänen käynnistään olikin sangen lupaava, ja hänestä erotessaan parooni tuntui päättäneen tehdä tarjona olevan kaupan. Jotta ei kuitenkaan laiminlöisi mitään, meni hän erään tuttavansa luo tiedustelemaan lähempiä seikkoja. Tosin hän ei saanut tietää paljoakaan, mutta kuulemansa perusteella hän ei kuitenkaan torjunut kaupantekoa. Pääasia oli, että kreivillinen perhe oli vanhaa ja maakunnassa arvossapidettyä sukua ja että kreivi Zaminsky vainaja oli hoitanut tilaansa ylen kehnosti. Ennenkuin parooni palasi kotia, sai hän vieraaksi herra Ehrenthalin, joka ilmoitti hänelle, ettei tilalta saatu lampaanvilla tosin ollut hienoa lajia, ja parooni puolestaan lausui, että hän tahtoi ensin kuulustella, asianajajansa mielipidettä, ennenkuin teki mitään päätöstä.
* * * * *
Ehrenthalin pieni konttori sijaitsi hänen asumansa talon ensi kerroksessa ja sinne käytiin suoraan eteisestä. Illalla myöhään saapui herra Ehrenthal konttoriin, jossa Itzig istui ikävystyneenä valkoisen paperipinkan ääressä ja odotteli mestariaan. Ehrenthal oli hyvin kiihdyksissään, laski keppinsä pöydälle, unohti ottaa hatun päästään ja rupesi levottomasti astelemaan huoneessa edestakaisin. Itzig ajatteli: "Mikähän miestä nyt vaivaa? Mitähän huolia hänellä onkaan?" Silloin pysähtyi Ehrenthal hänen eteensä ja sanoi kiihkeästi: "Itzig, tänään te saatte näyttää, ansaitsetteko leipänne ja päivällisen, jonka annan teille sivistystänne varten."
"Mitä minun on tehtävä?" kysyi Itzig ja nousi tuoliltaan.
"Ensiksikin käytte kutsumassa tänne Löbel Pinkuksen, sitten tilaatte pullon viiniä ja kaksi lasia ja lähdette tiehenne, sillä minä en teitä enää tarvitse tänään. Teidän on käytävä tiedustelemaan, kenelle oikeusneuvos Horn, joka asuu torin varrella, on tänään kirjoittanut Rosminiin naapurimaakunnassa, ja jollei hän ole tänään kirjoittanut, niin kenelle hän huomenna kirjoittaa. Minä annan teille viisi taalerinrahaa, jotta voitte hankkia tuon tiedon. Mutta jos voitte tuoda vastauksen vielä tänään, saatte lisäksi tukaatin."