Veitelin mieli kävi kuumaksi, vaikka hän ulkonaisesti näyttikin kylmää naamaa vastatessaan: "Minä en tunne ketään oikeusneuvoksen kirjureista ja tarvitsen aikaa tutustuakseni heihin. Huomisillalla saatte vastauksen, ja tukaatin voitte säilyttää siksi."
"Kun olette tiedon saanut, tuokaa se heti minulle, vaikkapa keskiyönkin aikaan."
Itzig juoksi yläkertaan tilaamaan keittiöstä viinipullon ja lähti sitten vainukoiran joutuisuudella kiertämään katuja.
Yksin jäätyään herra Ehrenthal, yhä vielä hattupäisenä, astuskeli konttorissaan kädet selän takana ja nyökäytteli päätään kuin kiinalainen epäjumalankuva. Huoneen puolihämärässä hän näytti paksulta mustalta kummitukselta, joka ei kykene pitämään irtihakattua päätään paikoillaan.
Veitel puolestaan piti kulkiessaan ahkeraa itsepuhelua. "Mitähän nyt onkaan tekeillä?" hän ihmetteli; "jokin suuri asia se on, ja minulta se salataan. Minun on käytävä hakemassa Pinkusta." Pinkus kävi joku päivä sitten Ehrenthalin luona, ja seuraavana päivänä hän lähti maalle parooni Rothsattelin puheille. "Asia siis koskee paroonia. Ja Ehrenthal tulee tarjoamaan viiniä. Pinkus ei saa mitään viiniä, siis tulija on joku toinen, mutta parooni se ei ole, sillä aatelismiestä isäntä ei ota vastaan konttorissa, vaan vie saliinsa punaiselle plyshisohvalle. — Jos Pinkuksella on asioita paroonin kanssa, niin häntä käytetään vain välittäjänä, ja se, joka nyt illalla tulee, on varmastikin hänen käyttäjänsä. Kun Ehrenthal lähti tänään ulos paroonin kanssa, kuulin hänen sanovan: 'Olkaa varovainen!' Ukko on siis itse säikyttäjänä. Kun Ehrenthal käy säikyttämään, niin täytyy asian olla suuri ja hieno."
Näissä mietteissä Veitel oli joutunut majataloon ja vei kutsunsa isännälle, joka kiiruusti riensi tarjoiluhuoneesta asuinkamariinsa vaihtamaan paremman takin ylleen. Veitel kävi jatkamaan itsepuheluaan. "Jos kirjuri vie oikeusneuvoksen kirjeen postiin kello seitsemältä ja minä onnistun näkemään sen osotteen, niin säästän nuo viisi taaleria", hän aprikoi. "Ei se käy päinsä", jatkoi hän huolestuneena, "hän työntää kirjeet tukussa postiluukusta sisään, ja postilainen on liiaksi ketterä, jotta en pääse katsomaan osotteita. — Ehkäpä se sittenkin käy päinsä; kirjeitä vie postiin tavallisesti jokin nuorukainen; ehkäpä pääsen hänen kanssaan puheisiin. Ja jollei se onnistu yhdellä tapaa, niin onnistuuhan toisella, ja tunnenpahan lakimiehen kirjurin, joka on jo ansainnut minulta monta groschenia. Nuo kirjurit tuntevat kaikki toisensa. Jos annan hänelle kaksi taaleria, hankkii hän toveriltaan tietoon kirjeiden osotteet, ja siten säästän kolme taaleria itselleni."
Tämän päätöksen tehtyään Veitel meni asianajajan porraskäytävään ja oli odottelevinaan jotakin, jotta voi silmälläpitää ulostulijoita; vastaanottoaika oli päättymäisillään, ja monia paljon käytetyn notaarin luona käyneitä neuvonhakijoita tuli portaita alas. Vihdoin kuului kiireisiä askeleita, ja muuan nuori mies syöksyi ulos kirjeläjä kädessä. Veitel kiirehti hänen perässään ja saavutti kirjurin lähimmässä kadunkulmassa. Hattuaan nostaen hän kysyi: "Oletteko oikeusneuvos Hornin konttorista?" — "Olen", vastasi kirjuri kiireisesti ja yritti jatkaa matkaansa.
"Minä olen kotoisin maalta ja olen jo kolme päivää odotellut tärkeätä asiakirjettä herra oikeusneuvokselta, ehkäpä teidän on juuri vietävä minulle osotettu kirje postiin." Kirjuri silmäsi häneen epäluuloisesti, ja kysyi: "Mikä teidän nimenne on?" Veitel otti taskustaan kahdeksan groshenin kolikon ja sanoi: "Minä en tahdo teiltä mitään väärää asiaa, nuori mies, tahdon vain, että suvaitsisitte katsoa, onko kirjeittenne joukossa minulle osotettu."
"En huoli rahastanne", vastasi kirjuri äreästi ja yritti jatkaa matkaansa. "Mikä teidän nimenne sitten on?"
"Bernhard Magdeburg, kotoisin Ostrausta", sanoi Veitel kiireisesti, "mutta kirje voi olla osotettu sedällenikin."