"Tahdot ansaita jotakin", kertasi isä, tuijottaen ihmeissään poikaansa. "Enkö minä ansaitse tarpeeksi ja enemmänkin kuin mitä me tarvitsemme? Mitä varten sinusta pitäisi tulla ahnastelija?"
"Enhän tule kuitenkaan iät kaiket riippumaan sinun hännyksissäsi", sanoi Karl, "ja vaikkapa ansaitsisit tuhannenkin taaleria vuodessa, ei minusta siltä tule kunnollista miestä. Ja kun sinut kerran kadotan, niin mitä minusta silloin tulee?"
"Minut sinä kyllä kadotatkin, poikaseni", sanoi jättiläinen nyykäyttäen päätään, "se tahtoo sanoa, joidenkin vuosien kuluttua; sitten saat ruveta miksi mielesi tekee, mutta ei vain lastaajaksi."
"Mutta miksi ei minusta saisi tulla samanlainen kuin itsekin olet?
Älähän ole noin itsepäinen."
"Sitä sinä et ymmärrä. Älä isottele minun edessäni, isottelevia ihmisiä en voi kärsiä."
"Ja jos en saa ruveta lastaajaksi", huudahti Karl, "niin joksikin muuksi minun on opittava, tottahan sen käsität, isä!"
"Etkö ole sitten mitään oppinut?" huudahti isä huolestuneena. "Ah, lapsi parka, mitä kaikkea sinun pieneen päähäsi on päntättykään! Ensin oli pikkukoulu, sitä kävit kaksi luokkaa, sitten kaupunkikoulu, siinä neljä luokkaa, ja sitten ammattikoulu, siinä jälleen kaksi luokkaa. Kahdeksan vuotta olet opiskellut ja lisäksi oppinut tuntemaan tavaroita yhtä hyvin kuin mikä konttoristi hyvänsä, eikö se riitä? Sinähän olet ihan kylläytymätön veitikka!"
"Mutta täytyyhän minun oppia jotakin ammattia", sanoi Karl, "suutarin, räätälin, kauppiaan tai konesepän työtä."
"Siitä älä pidä surua", sanoi isä ponnekkaasti, "olenhan huolehtinut sinun kasvatuksestasi, ja sinä olet käytännöllinen — ja rehellinen", hän lisäsi.
"Arvelenpa olevani", sanoi Karl, "mutta kykenenkö tekemään saapasparin tahi leikkaamaan kangasta takiksi?"