"Kun te kerran niin isällisesti huolehditte pojastanne", huudahti Anton, "niin älkää enää pitäkö häntä epävarmuuden tilassa; minusta on hänen puoleltaan kunnollisesti ajateltu, kun hän tuntee tyytymättömyyttä nykyiseen oloonsa."
"Hän saa kohtakin kuulla tästä", sanoi vanhus nousten pystyyn; "hän värjöttelee tuolla puutarhassa. Teidän pitää olla läsnä, kun siitä hänelle kerron." Sturm astui pihalle ja hoilasi mahtavalla äänellä puutarhaan. Karl riensi heti sisään, tervehti Antonia ja silmäsi odottavaisesti vuoroon tähän, vuoroon isäänsä. Vanhus oli jälleen käynyt levollisesti istumaan ja kysyi häneltä tavalliseen sävyynsä: "No, sinä pikku kääpiö, oletko ajatellut maanviljelijän uraa?"
"Maanviljelijän?" huudahti Karl, "sitä en ole vielä lainkaan ajatellut. Mutta silloinhan minun täytyisi lähteä sinun luotasi, isä."
"Hänkin sitä ajattelee", sanoi isä, nyökäten Antonille.
"Onko siis tahtosi, että minun täytyy jättää sinut?" kysyi Karl säikähtäen.
"On tosiaankin, Peukaloiseni", vahvisti isä. "Vastarinta ei hyödytä yhtään, sillä asia on jo päätetty, edellyttäen tietysti ettei enollasi ole mitään vastaan. Sinusta pitää tulla maanviljelijä, sinun tulee oppia jotakin kunnollista ja sinun on erottava isästäsi."
"Isä", lausui Karl huolestuneesti, "minusta ei ole oikein, että minun täytyy jättää sinut yksiksesi."
"Mutta siihen saat tyytyä, pikku kääpiö", huudahti vanhus.
"Sitten tulet sinäkin mukaan maalle", sanoi poika.
"Minäkö muka maalle? Hohhoo!" Sturm nauroi niin että koko huone tärähteli. "Kääpiöni tahtoo pistää minut taskuunsa ja kantaa mukanaan maalle." Hän nauroi niin kauan, että hänen täytyi pyyhkiä kyyneleet silmistään. "Tulehan tänne, Karl poikaseni", sanoi hän viimein, veti pojan lähelleen ja piteli hänen päätään kauan karhunkäpäliensä välissä. "Sinä olet hyvä poika, ja erottavahan meidän kuitenkin on toisistamme tässä elämässä, jollei nyt, niin parin vuoden päästä."