* * * * *
Sitten erosi Karl Schröterin liikkeestä. Turhaan hän yritteli viimeisinä päivinä salata mielenliikutustaan hiljaa viheltämällä. Hän silitti hellästi Pluto ystävää ja kissaa, jonka hän itse oli tuonut taloon, hän suoritti pikku askareensa heltymättömällä innolla ja pysytteli mikäli mahdollista isänsä läheisyydessä; tämäkin seurasi päivän mittaan alituisesti katseellaan poikaansa ja jätti monesti tynnörinsä saapastellakseen verkalleen hänen luokseen ja laskeakseen vaieten kätensä hänen päälaelleen.
"Eihän työ maanviljelysalalla vain ole raskasta?" kysyi isä Sturm suuren vaa'an ääreen pysähtyen Antonilta, silmäten kysyvästi häntä silmiin.
"Ei se helppoakaan ole", Anton vastasi; "sillä alalla saa opiskella ehkä vielä enemmän kuin meidän ammatissamme."
"Opiskella!" huudahti vanhus; "mitä enemmän hänen täytyy opiskella, sitä paremmin se on hänen mieleensä, se ei merkitse mitään. Sitä vain tahdon tietää, onko se raskasta?"
"Ei", sanoi herra Pix, joka paremmin tunsi jättiläisen ilmaisutavat. "Raskasta ei siinä ole mikään; vaikeimmat nostella ovat vehnäsäkit, jotka painavat sata kahdeksankymmentä naulaa, ja pavut, jotka ovat kahdensadan naulan painoisia. Mutta niitähän hänen ei tarvitse nostella, sen työn tekevät rengit."
"Jos maanviljelyksessä ei ole sen hullummin laita", huudahti Sturm ylenkatseellisesti ja suoristautui ylpeästi, "niin en välitä, mitä hän siellä nostelee. Kaksisataa naulaa kantaa kääpiönikin selässään."
6.
Anton oli nyt konttorinsa huolellisin kirjeenvaihtaja. Ystävänsä ritarillisista harrastuksista hän ei paljoakaan välittänyt. Vain harvoin sai Fink hänet taivutetuksi mukaan ratsastusretkelle tahi ampumaradalle. Sitävastoin Anton käytti Pinkin kirjastoa uutterammin kuin tämä itse. Hän oli työläästi perehtynyt englanninkielen lausumisen salaisuuksiin ja käytti nyt halusta tilaisuutta kehittääkseen uutta kielitaitoaan puhelemalla Finkin kanssa. Mutta kun tämä valitettavasti osottautui hyvin säännöttömäksi ja huolimattomaksi opettajaksi, otti hän erään sivistyneen englantilaisen kielimestarikseen.
Kerran hänen katsahtaessaan ylös konttoripöydästään ovi aukeni, ja hän tunsi suurimmaksi kummakseen tulijan Veitel Itzigiksi, entiseksi porvarikoulutoveriksi Ostraun ajoilta. Hän oli siihen asti vain harvoin tavannut hänet. Tuon veitikan julkea käytös ynnä pelko, että tämä toisten kuulen kävisi sinuttelemaan häntä, oli johtanut hänen katseensa syrjään hänen nähdessään Veitelin terävän nenänpään pilkistävän esiin tungoksesta. Vielä enemmän hän hämmästyi, kun Veitel herra Spechtin kysymykseen: "Mitä teillä on asiaa?" vastasi kohteliaasti haluavansa puhutella herra Wohlfartia.