Anton nousi istuimeltaan ja lähti huoneen tyhjään tilaan, ja Itzig puhutteli häntä seuraavin sanoin: "Kaiketi vielä tunnette minut, vaikka olette usein kulkenut ohitseni minua tervehtimättä."
"Mitä teille kuuluu, Itzig?" kysyi Anton kylmäkiskoisesti.
"Huonoa vain", vastasi toinen kohauttaen hartioitaan; "meidän liikkeessä ei pääse ansaitsemaan. — Minun on jätettävä teille tämä kirje Ehrenthalin pojalta ja tiedusteltava teiltä, mihin aikaan voitte käydä Bernhardin puheilla."
"Minulleko?" kysyi Anton ihmeissään ja vastaanotti Veiteliltä nimikortin ja kirjeen. Jälkimmäinen oli Antonin kielimestarilta, joka tiedusti Antonilta, tahtoiko tämä ottaa osaa erääseen oppikurssiin, jossa herra Ehrenthal aikoi läpikäydä vanhempain englantilaisten kirjailijain teoksia kirjallishistoriallisessa aikajärjestyksessä.
"Missä herra Bernhard Ehrenthal asuu?" hän kysyi Itzigiltä.
"Isänsä talossa", vastasi Veitel ja veti naamansa irveen. "Hän istuu kaiket päivät huoneessaan."
"Minä käyn itse hänen puheillaan", sanoi Anton. — "Hyvästi, herra
Anton!" — "Hyvästi, Itzig!"
Anton ei tuntenut suurtakaan halua noudattaa opettajansa kehoitusta. Ehrenthalin nimellä ei konttorissa ollut hyvä kaiku, eikä Itzigin odottamaton ilmestyminen sinne tehnyt hänen asiaansa suotuisemmaksi. Mutta se ivallinen sävy, jolla Veitel oli puhunut isäntänsä pojasta, ynnä jotkut Antonin Bernhardista kuulemat tiedot saivat hänen kuitenkin miettimään asiaa. Niinpä hän eräitä päiviä myöhemmin konttorista päästyään ohjasi askeleensa Ehrenthalin asumukselle, päättäen määrätä käyttäytymisensä pojan häneen tekemän vaikutuksen perusteella.
Hän astui valkeaksi lakeeratulle valtaovelle ja nykäsi paksusta posliinikahvasta, jonka jälkeen pörhöinen keittäjätär johti hänet ilman edelläkäypää ilmoittamista suoraan nuoren Ehrenthalin kamariin. Se oli pitkä ja kapea huone, jossa oli vanhat huonekalut ja koruttomia kirjahyllyjä, niillä suuri joukko isoja ja pieniä kirjoja sikinsokin. Bernhard istui kirjoituspöytänsä ääressä syventyneenä työhönsä ja katsahti ylös vasta sitten, kun Anton oli jo astunut sisään. Sukkelaan hän silloin napitti kotitakkinsa rinnuksen ja kävi vierasta vastaan sillä epäröivällä ilmeellä, joka on ominaista likinäköisille henkilöille. Uteliaana Anton silmäsi juutalaisen liikemiehen poikaan. Tällä oli hienopiirteiset kasvot ja hento vartalo, kastanjanruskea kähärätukka ja ystävälliset harmaat silmät. Bernhard pakotti vieraansa istumaan pienelle sohvalle. Anton mainitsi käyntinsä aiheen, ja Bernhard vastasi arastelevasti sovittavansa kaiken hänen toivomuksensa mukaan. Ja kun Anton tiedusti häneltä osanottomaksua, hämmästytti Ehrenthalin poika häntä sanomalla sangen hämillään: "En tiedä sitä tänä hetkenä itsekään, mutta jos vaaditte saada maksaa opettajalle, niin hankin asiasta tarvittavia tietoja." Silloin Anton ei malttanut pidättyä kysymästä: "Ettekö ole isänne liikkeessä?"
"Ah, en", vastasi Bernhard pahoittelevasti, "minä olen opiskellut, ja kun meidän-uskoisten nuorten miesten on vaikea saada valtion toimia ja minä voin asua omaisteni luona, niin askartelen noiden kirjojen parissa." Tällöin hän katsahti lemmekkäästi kirjahyllyihin, nousi pystyyn ja kävi niiden luo, aivan kuin tahtoen esitellä ne vieraalleen. Anton silmäsi muutamien selistä kultakirjaimilla painettuja nimiä ja sanoi kumartaen: "Ne ovat minulle liiaksi oppinutta tavaraa." Ne olivat itämaisia teoksia.