Bernhard saapui illalla hyvillä mielin perheen luo saliin ja asettui seisomaan sisarensa taakse, joka harjoitteli kallishintaisella flyygelillä jotain uutta muotikappaletta, osottaen omaavansa suuren sorminäppäryyden. Veli suuteli häntä hiljaa korvalle, mutta tyttö käännähti joutuin ympäri jakkarallaan ja huudahti: "Anna minun olla rauhassa, Bernhard, minun täytyy harjoitella uutta kappaletta, sillä sunnuntaina on suuri illanvietto, jossa minua vaaditaan soittamaan."
"Tiedän kyllä, että sinua tullaan vaatimaan", sanoi äiti, kun Bernhard vaieten istahti sohvaan ja otti pöydältä kirjan selaillakseen. "Ei mene yhtään seuratilaisuutta, jossa Rosalieta ei haluttaisi esiytymään. Tulisitpa sinäkin kerran mukaan, Bernhard, olethan sinä niin älykäs mies ja paljon oppineempi kuin koko seurapiirimme. Äskettäin puheli yliopiston professori Starke sinusta suurella arvonannolla ja sanoi, että sinusta tulisi oikein tieteen ylpeyden esine. Äidin sydäntä ilahduttaa, kun hän saa olla ylpeä lapsistaan. Miksi sinä et tule koskaan seuraamme, siinähän on niin valittua väkeä kuin kaupungistamme voi saada kokoon."
"Tiedäthän, äiti, etten mielelläni tule vierasten ihmisten seuraan", sanoi poika.
"Ja minä tahdon, että poikani Bernhard aina saa pitää oman päänsä", huusi isä sivuhuoneesta, jonne hän oli kuullut Bernhardin viime sanat, kun Rosalie silloin sattui levähtämään vaikeasta kohdasta päästyään. Herra Ehrenthal saapui virttynyt yötakki yllään perheensä pariin. "Meidän Bernhatdimme ei ole samanlainen kuin muut ihmiset, hänen kulkemansa tie on aina oikea tie. Sinähän näytät niin kalpealta", sanoi hän pojalleen ja silitti hyväillen tämän ruskeita kähäriä. "Sinä opiskelet liian paljon, rakas poikani. Ajattelehan terveyttäsikin; tohtori on sanonut, että tarvitset paljon liikuntoa, ja hän on neuvonut sinua ottamaan hevosen ja lähtemään ratsastamaan. Miksi et huoli hevosesta? Minä voin kustantaa pojalleni kalleimman hevosen, mikä kaupungissa on saatavana; tee, mitä lääkäri sanoo, Bernhard, minä ostan sinulle hevosen."
"Kiitän sinua, rakas isä", Bernhard vastasi, "siitä ei minulle olisi paljon iloa, ja pelkään, ettei paljonkaan apua." Hän puristi kiitollisesti isänsä kättä, isän katsellessa huolestuneesti hänen kuihtuneita kasvojaan.
"Annatteko te Bernhardin aina syödä sellaista, mikä on hänen mieleensä? Anna noutaa hänelle kirsikoita, Sidonie, hedelmäkauppiaalle on tullut tuoreita kirsikoita, ja ne maksavat kaksi groshenia kappale; tahi jos haluat jotain muuta, niin sano vain. Sinun pitää saada sellaista, mikä sinua miellyttää; sinä olet minun hyvä poikani Bernhard, ja minulle on sinusta paljon iloa."
"Eihän hän koskaan huoli mistään", virkkoi äiti, "kirjat ovat hänen ainoa ilonsa; eikä hän monestikaan koko päivän mittaan kysele Rosalieta ja minua."
"Äiti rakas", sanoi Bernhard rukoilevasti.
"Hän lukee liian paljon kirjojaan eikä sentakia välitä yhtään ihmisistä", jatkoi ymmärtäväinen äiti; "siksipä hän käykin kalpeaksi ja surkastuneeksi kuin kuusikymmenvuotias ukkovanhus. Miksikä hän ei tahdo lähteä sunnuntaiseen iltamaankaan?"
"Voinhan lähteä, jos sinä sitä haluat", sanoi Bernhard surullisesti, ja jatkoi hetkisen kuluttua: "Tunteeko joku teistä erästä nuorta miestä, herra Wohlfartia, joka palvelee Schröterin liikkeessä?"