"Lähden vielä viikon varrella käymään hänen luonaan, ja jos sallit, äiti, niin kutsun hänet sunnuntaiksi meille päivällisille."
Äiti antoi suostumuksensa, ja Rosalie istahti veljensä viereen ja kävi entistä suuremmalla mielenkiinnolla kyselemään uuden tuttavan persoonallisia ominaisuuksia.
Bernhard kuvasi lämpimästi Antonin häneen tekemää miellyttävää vaikutusta, niin että äiti jo ajatteli ottaa sunnuntaiksi esiin suuren hopeamaljakon. Rosalie punnitsi mielessään, missä puvussa ja mitä sivistyksensä puolta esittäen hän sunnuntaina paraiten tehoaisi vieraaseen, ja isä Ehrenthal vakuutti vakuuttamistaan haluavansa nähdä herra Wohlfartin luonaan mihin aikaan päivästä hyvänsä ja aina hyvän paistin sattuessa.
Mutta mistä sitten johtui, ettei Bernhard ilmoittanut omaisilleen sen keskustelun sisällöstä, joka oli saanut hänet niin mieltymään uuteen tuttavaan? Mistä johtui, että hän kohta kävi aivan vaitonaiseksi ja palasi työhuoneeseensa? Että hän siellä nojasi päänsä vanhaa käsikirjoitusta vastaan ja tuijotti niin kauan sen riimuihin, kunnes suuria kyyneleitä rupesi valumaan hänen silmistään turmellen hänen huomaamattaan nuo tushilla piirretyt kirjaimet, jotka olivat hänelle niin rakkaat? Mistä johtui, että tuo nuori mies, josta äitinsä niin ylpeili ja jota isänsä niin suuresti kunnioitti, istui yksin huoneessaan ja vuodatti kaikkein katkerimpia kyyneleitä, mitä hyvä ihminen voi vuodattaa? Ja mistä johtui, että hän viimein iltasilla punoittavin silmin kokosi malttinsa ja hautasi päänsä innokkaasti kirjoihinsa, kauniin sisaren vastakkaisessa päässä yhä vielä juoksuttaessa pyöreitä sormiaan näppäimillä ja harjoitellessa vaikeaa kappaletta, joka hänen oli määrä esittää seuraavassa iltamassa?
* * * * *
Tuosta päivästä alkaen Antonin ja Bernhardin välille kehittyi suhde, johon kumpikin pani paljon arvoa. Keskustellessaan vieraiden kansain luomasta kauniista runoudesta he samalla nauttivat myöskin siitä luonteenhyvyydestä, jonka kumpikin keksi toisissaan. Bernhardin kielitaito oli suurempi ja hänen tajuntansa oudon runouden suloudesta ylen herkästi kehittynyt, Antonin sielussa taasen kaikki oli varmasti järjestettyä. Bernhardin taistellessa Byronin hyväksi Anton puolusti Walter Scottin rauhallista selvyyttä, ja molemmat olivat onnelliset tuntiessaan samanlaista innostusta maailman suurimpaa näytelmäkirjailijaa kohtaan. Anton kertoi Bernhardin tavattomasta lahjakkaisuudesta välinpitämättömälle Finkille. Häntä ilahdutti tutustuttaa molemmat ystävänsä toisiinsa, ja kerran kun hän oli kutsunut Bernhardin luokseen, pyysi hän Finkiäkin saapumaan hänen huoneeseensa.
"Jos siitä on sinulle rattoa, Tony", sanoi Fink olkapäitään kohauttaen, "niin saatanpa tulla. Mutta sen sanon sinulle jo ennakolta, että kaikista elukoista ovat kirjayököt minulle sietämättömimmät. Ei kukaan käy sen itserakkaammin arvostelemaan kaikkea mahdollista taivaan alla, eikä kukaan ole sen tökerömpi käydessään itse toimeen. Ja päälle päätteeksi sitten vielä kelpo Ehrenthalin poika! Älä pane pahaksesi, jos karkaan kesken."
Bernhard istui Antonin sohvalla ja odotteli arkamielin sen kuuluisan miehen tuloa, josta moni sankaritaru oli tunkeutunut hänen hiljaiseen työkammioonsakin. Kun Fink sitten saapui, nyykäyttäen hiukan päätään vastaukseksi Bernhardin syvään kumarrukseen, veti itselleen tuolin sohvapöydän ääreen ja kävi kaikenlaisilla lisillä vahventamaan Antonin heikon teen voimaa, — jollaista Bernhard oli pyytänyt itselleen — tunsi Anton kohtakin surukseen, että hänen molemmat vieraansa hyvin huonosti sopeutuivat yhteen. Suurempia vastakohtia ei olisi saattanut ajatellakaan. Bernhardin laiha, läpikuultava käsi ja Finkin lihasten voimakas lihanväri, toisen kumarainen ryhti ja toisen joustava voima, toisen kuihtuneet kasvot ja uneksivat silmät ja toisen ylpeät piirteet ja kotkankatse ne eivät ikimaailmassa käyneet yhteen. Bernhard kuunteli kunnioittavasti jokeyn tarinoita, ja kun Anton pyrki innokkaasti johtamaan keskustelua alalle, jolla Bernhardkin voisi ottaa siihen osaa, pääsikin se hyvään alkuun.
"Fink on nähnyt intiaanejakin", sanoi Anton Bernhardille.
"Oletteko kuullut heidän laulujaan?" kysyi nuori tiedemies.