"Mutta entä kun ihminen aina vain katselee ympäristöään kylmän järkevästi, onko hänellä silloin yhtään tunnetta jälellä, kun suuri intohimo käy hänelle velvollisuudeksi?" kysyi Sabine, luoden Finkiin tuskallisen katseen.
"Epäkohteliasta olisi, jollen sitä myöntäisi", vastasi Fink olkiaan kohauttaen. "Joka tapauksessa miehelle on sopivampaa esiytyä kovana kuin pehmeänä."
"Mutta katselkaapa täkäläisiä ihmisiä", hän jatkoi kiusallisen äänettömyyden jälkeen. "Ne rakastavat kudinlaukkuaan, vaskikattilaa, jossa äiti makkaroitaan keittää, särkynyttä piippuaan, nukkavierua takkiaan, kaikkia vanhoja epäkohtia ja kymmentuhansia homehtuneita elämäntapojaan; kaikkialla näkee merkillisiä päähänpistoja, kiintymystä ja ukkomaista suopeamielisyyttä, jotka painavat lyijynraskaina ihmistä maaperään, silloin kun hänen olisi potkaistava reippaasti eteenpäin. Ottakaamme esimerkiksi saksalaiset siirtolaiset. Mitä tunkioita kaikenlaista hyödytöntä rihkamaa ne laahaavatkaan mukanaan meren yli, risaisia lintuhäkkejä, rikkonaisia tuoleja, madonsyömiä kätkyitä ja muuta törkyä. Tulinpa tuntemaan miehen, joka polttavassa helteessä teki kahdeksan päivän merimatkan tänne päästäkseen taas kerrankin popsimaan hapankaalia. Ja kun sellainen raukka sitten on asettunut asumaan jonnekin ja vuoden perästä huomaa joutuneensa kuumeseutuun, niin on häntä jo ennättänyt tuhannet tunneherkät seikat kietoa kiinni ympäristöönsä kuin mitkäkin hämähäkinlangat, eikä häntä useinkaan saa lähtemään myrkkynevaltaan, vaikkapa hän tietäisi vaimonsa ja lastensa siellä menehtyvänkin.
"Sen sijaan ylistän sitä amerikkalaisen ominaisuutta, jota te sanotte hänen tunteettomuudekseen. Hän tekee työtä saman verran kuin kaksi saksalaista, mutta hän ei siltä rakastu mökkiinsä, piippuunsa tai ajojuhtaansa. Hän antaa omistamilleen tavaroille juuri sen arvon, mikä niillä on dollareissa. Sangen alhainen käsitystapa, sanonette inhoten. Minä ylistän tuota käsitystapaa, joka alati pitää mielessä, kuinka paljon- tai vähänarvoinen asia tai esine itsessään on. Sillä tuo käsitystapa on luonut mahtavan vapaan valtion. Jos Amerikassa olisi asunut pelkkiä saksalaisia, joisivat he vielä tänäkin päivänä sikuri vettä kahvin asemasta sen raskaan tulliveron takia, jonka suopeamielinen europpalainen hallitus pani heidän niskoilleen."
"Vaaditteko te naiseltakin samanlaista mieltä?" Sabine kysyi.
"Kyllä, ylipäänsä. Sillä onkopa ainuttakaan saksalaista perheenemäntää, joka ei olisi hullautunut suuliinoihinsa? Mitä enemmän hänellä on kasattuna sellaisia tilkkuja, sitä onnellisempi hän on. Luulenpa että he kaikessa hiljaisuudessa arvioivat toistensa vakavaraisuutta samalla tapaa kuin pörssissä tehdään: tuon varallisuus on viisisataa suuliinaa, tämän kahdeksansataa. Amerikatar ei ole saksatarta kehnompi perheen emäntänä, mutta tuollaiselle kokoilukiihkolle hän nauraa. Hänellä on kulloinkin niin paljon kuin jokapäiväisessä käytössä tarvitaan, ja kun ne kuluvat piloille, ostaa hän uusia. Miksikä kannattaa kiinnittää sydäntään mokomaan rihkamaan, jota on saatavana tusinakaupalla neljästä tai kuudesta taalerista joka kadun varrelta?"
"Oi, kuinka surullista on hajoittaa koko elämä sarjaksi tuollaisia luvunlaskuesimerkkejä!" huoahti Sabine. "Kaikesta, minkä ihminen hankkii ja omistaa, katoo sen kautta sen paras koristus. Kun surmaatte mielikuvituksen ja hyvätuulisuutemme, joka antaa elottomillekin esineille viehkeää väritystä, niin mitä jää elämästä enää jälelle? Ei mitään muuta kuin huumaava nautinto tahi itsekkäisyyden periaate, joille ihminen uhraa kaiken rakkaimpansa. Uskollisuus, kiintymys, hankkimisen ilo, kaikki ne ovat mennyttä. Ken ajattelee noin värittömästi, hän saattaa kenties luoda suurta, mutta hänen elämästään ei tule kaunista, ei riemullista eikä toisille siunauksellista." Tahdottomasti hän tuli ristineeksi kätensä ja loi suruntäyteisen katseen Finkiin, jonka kasvoilla säilyi uhitteleva ja tyly ilme.
Toverit olivat kuunnelleet keskustelua synkästi vaieten ja tyytyen vain kasvojenilmeillään osoittamaan inhoansa Finkin väitteitä kohtaan. Surmatun varpusen ruumis makasi yhä vielä paariliinansa alla penkillä Finkin vieressä, ja sen aiheuttaman kolkon tunnelman vallassa ollen he tuijottivat konttorin Macbethiin kuin mihinkä kohtalon tuomitsemaan mieheen. Vihdoin kävi Anton sovittelevasti puhumaan:
"Ennen kaikkea minun täytyy huomauttaa, että Fink itse on loistava esimerkki omaa teoriaansa vastaan."
"Mitenkä niin, hyvä herra?" kysyi Fink, katsahtaen syrjäkarin
Antoniin.