"Sepähän kohta nähdään, tahdon nyt ensin vain kiitellä meitä kaikkia yhteisesti. Kaikkihan me, jotka tässä nyt istumme tai seisomme, työskentelemme liikkeessä, joka ei kuulu meille itsellemme. Ja jokainen meistä tekee työtä juuri tuohon saksalaiseen tapaan, jota sinä vast'ikään tuomitsit. Kenenkään päähän ei pistä ajatella, että niin ja niin monta taaleria saan liikkeeltä työstäni, siis on liike minulle niin ja niin monen taalerin arvoinen. Mitä liike voittaa meidän työmme avulla, se ilahduttaa meitä ja täyttää mielemme ylpeydellä. Jos liike kärsii tappiota, harmittaa se meistä itsekutakin, ehkäpä enemmän kuin isäntää itseäänkin. Kun Liebold piirtää numeroita isoon kirjaansa, katselee hän niitä iloiten ja nauttii kauniisti kirjoittamistaan sarakkeista, ja kun hän vie voittopuolella numerosarjan, joka on liikkeelle erittäin edullinen, niin hän nauraa hykertelee mielihyvästä. Katsokaas vain, aivan samaan tapaan kuin nytkin."

Liebold kävi hämilleen ja nyki kaulustaan.

— Sitten tulee toveri Baumann, joka sydämensä salaisuudessa hautoo toisenlaista elämänuraa. Hän toi minulle äskettäin kirjasen pakanuuden kauheudesta Afrikan rannikkoseuduilla ja sanoi sydänjuuriaan myöten järkytettynä: 'Jo on aika, Wohlfart, että minun on lähdettävä sinne.' — 'Entä kuka hoitaa arviolaskut', kysyin, 'ja miten käy värimatarakaupan, josta te ja Balbus piditte niin kovasti kiinni, ettette suoneet sitä millekään muulle toiminimelle?' — 'Totta tosiaan', huudahti Baumann, 'mataroita en tullut ajatelleeksi. Kyllä minun täytyy vielä lykätä lähtöni'.

Toiset katsoivat hymyillen Baumanniin, joka hiljaa mutisi itsekseen:
"Väärin se olisi ollutkin."

"— Ja tyranni Pixistä en tahdo puhuakaan, sillä hänellä itselläänkään ei ole kaikin ajoin selvillä, kuuluuko liike hänelle vai herra Schröterille."

Kaikki nauroivat. Pix työnsi käden poveensa ja jäykistyi aivan Napoleonin näköiseksi. — "Sinä olet kiero asianajaja", sanoi Fink, "sinähän kiihotat jokaisen itsekkäitä tunteita."

"Niinpä teit äsken itsekin", vastasi Anton. "Ja nyt tahdon puhua sinusta. Puolisen vuotta takaperin meni tämä amerikkalainen herra Schröterin puheille ja sanoi: 'En halua enää olla vapaaehtoisena harjoittelijana, tahdon saada vakinaisen paikan liikkeessä.' — 'Minkävuoksi?' kysyi herra Schröter. Tietystikin Finkin tarkoituksena oli vain saada niin ja niin monta taaleria vakinaista palkkaa liikkeeltä."

Jälleen kaikki hymyilivät ja katsoivat Finkiin; mutta katseet eivät olleet enää vihamielisiä, vaan niissä oli jonkin verran kunnioitustakin ja iloista hyväksymistä, sillä kaikki tiesivät Finkin vastanneen isännän kysymykseen: "Haluan saada säännöllisen osuuteni työstä ja osani siitä vastuunalaisuudesta, mikä vakinaiseen toimeen liittyy; työskentely nykyisellä alallani tuottaa minulle iloa."

"Ja edelleen", Anton jatkoi, "kenellä on ollut huvi nähdä, millä mielihalulla Fink pehmittelee Schmeie Tinkelestä, tietää että tuota hänen ruoskimaansa pehmoista saksalaista hyväntuulisuutta esiytyy silloin hänessä itsessäänkin. Hänellä on niin paljon hullunkurisia päähänpistoja, että koko konttori on aivan ihastuksissaan, ja mikä merkillisintä, Tinkeles on itsekin häneen kerrassaan rakastunut."

"Siksi kai, että tuntee, saaneensa turkkiinsa, herraseni", virkkoi
Fink.