"Pitäisikö meidän sitten luopua lapsestamme, kenties vuosikausiksi, ja antaa hänen kasvaa naiseksi vierasten ihmisten parissa?" kysyi vapaaherra vastahakoisesti.
"Niin täytyy kuitenkin käydä", sanoi paroonitar totisesti, "ja minuun koskee kovasti, kun minun täytyy sanoa se sinulle. Hän on epäkohtelias ikäisilleen tytöille, häikäilemätön naisia kohtaan ja aivan liian rohkea miesten parissa. — Voitko ajatellakaan Lenoren luontoista tyttöä hovielämässä?"
Sitä puoliso ei voinut ajatella, ehkäpä ei senkään vuoksi, että ruhtinashovi ei ole sellainen paikka, missä äkkiä varttuneet neitoset kirmaavat ympäri koulukirjat kainalossa ja leikkivät kissaa ja hiirtä.
"Kyllä hän siitä muuttuu", hän vihdoin virkkoi.
"Hän ei muutu", vastasi paroonitar hellästi, laskien kätensä miehensä olkapäälle, "niin kauan kuin se lemmikki kiitää isänsä kanssa ratsain viemärihautojen yli, vieläpä seuraa häntä ajojahdillekin."
"Minä en voi sietää sitä ajatusta, että kadottaisin molemmat lapsemme yht'aikaa näkyvistäni", sanoi isä suopeasti. "Se olisi sangen kovaa meille, kovinta ehkä sinulle itsellesi, kaikkein armahin kotityranni."
"Ehkä olisikin!" sanoi paroonitar hiljaa, ja hänen silmänsä kostuivat. "Mutta me emme saa ajatella itseämme, vaan ainoastaan lastemme tulevaisuutta."
Vapaaherra näki vaimonsa liikutuksen, veti hänet sydämelleen ja sanoi päättävästi; "Kuulehan, Elsbeth, kun me ennen puhelimme tästä ajasta, niin me ajattelimme Lenoren kasvatusta aivan toisenlaiseksi. Meidänhän piti itsemmekin asua talvet kaupungissa; sinun silmäisi edessä piti lapsen saaman viimeistä silitystä ja sitten astua seuraelämään Sinun ei tarvitsekaan hänestä erota. Me muutamme jo talveksi pääkaupunkiin."
Hämmästyneenä paroonitar nousi pystyyn. "Oskar hyvä!" huudahti hän liikutettuna. "Mutta — anna anteeksi että tätä kysyn — eikö sellainen oleskelu vaadi muussa suhteessa sinulta liian suurta uhrausta?"
"Ei", vastasi puoliso hilpeästi, "minulla on suunnitelmia, jotka tekevät minunkin läsnäoloni kaupungissa ensi talvena suotavaksi."