Hän kertoi niistä; ja muutto pääkaupunkiin oli päätetty asia.
4.
Aurinko oli jo painunut matalalle länteen, kun molemmat matkamiehet joutuivat pääkaupungin laitimmaisten talojen kohdalle. Ensin harvakseen seisovia yksinäisiä pikku rakennuksia, sitten isoja kesähuviloita, joita kukoistavat puutarhat ympäröivät; sitten pusertuivat talot lähemmäksi toisiaan ja kadut paarsivat ne syleilyynsä, ja niiltä nouseva pöly sekä ajopelien kolina pyrkivät tukkeamaan sankariltamme rinnan. Tuossa isojen ja pienten katujen vilinässä Anton olisi ollut aivan neuvoton, jollei hänen matkatoverinsa, joka kunnioituksesta Antonin parempaa takkia kohtaan oli pysytellyt hänen takanaan, olisi äänekkäillä "oikeaan" ja "vasempaan" huudoilla luotsannut häntä katujen kulmauksista. Mutta Veitel Itzigillä oli merkillinen mieltymys mutkaisiin syrjäkatuihin ja kapeihin jalkakäytäviin. Silloin tällöin hän matkatoverinsa selän takana nyökkäsi julkean tuttavallisesti ovenpielissä seisoville pyntätyille tytöille tahi kyömynenäisille ja pyöreäsilmäisille nuorille veitikoille, jotka kädet housuntaskuissa maleksivat katuja pitkin. Välistä hän sai tervehdykseensä vastaukseksi vetelän päännyökkäyksen, joka merkitsi: "taidat olla hyvä ihminen, mutta aivan pennitön"; mutta ylipäänsä hänen kohteliaisuutensa tapasi vain kylmää halveksintaa, jota likaisen syrjäkadun kuokkuri osaa ilmaista yhtä elävästi kuin komeitten kaupunginosain viiksiniekka teikari. Vihdoin kulkijamme poikkesivat eräälle pääkadulle, jonka varrella kohoavat pylväsportikoilla varustetut suuret talot ja upeat kauppapuodit ynnä hyvinpuettujen ihmisten vilinä antoivat tietää, että täällä ainakin oli hyvinvointi voiton puolella. He pysähtyivät erään korkean rakennuksen eteen. Itzig viittasi jonkinmoisella aralla hartaudella sen ovea ja sanoi kuivasti: "Tässä hän asuu, ja kohta sinustakin tulee yhtä ylpeä kuin noiden goijimien [kristittyjen] on tapana olla. Jos tahdot tietää, mistä minut tapaat, niin voit tiedustella Ehrenthalin liikkeestä Nahkurikujan varrella. Hyvää yötä!" Hän lähti vihellellen vetelehtimään katua alaspäin, katsahtamatta kertaakaan taakseen.
Sykkivin sydämin Anton astui eteiseen ja tunnusteli isänsä kirjettä povitaskustaan. Hän oli hyvin masennuksissa, ja hänen päänsä tuntui niin raskaalta, että hän olisi kernaimmiten istahtanut vähän levähtämään. Mutta tästä talosta tuntui lepo ja rauha olevan kaukana. Oven edessä olivat isot tavaravaunut, pihalla valtaisia tynnörejä ja tavarakääryjä, ja leveähartiaiset jättiläiset, joilla oli nahkaesiliina yllään ja lyhyt nostokoukku vyössä, kantoivat tikaportaita, helisyttivät rautavitjoja, pyörittivät tynnörejä ja köyttivät paksuja nuoria taidokkaisiin solmuihin. Keskellä tätä hyörinää kulki konttoriapulaisia, kynä korvan takana ja papereita kädessään, kiireisin askelin edestakaisin, ja sinipuseroiset kuorma-ajurit ottivat paperit, tynnörit ja tavarakääryt hoiviinsa sillä virallisen arvokkaisuuden sävyllä, joka on kaikkien tehtävästään vastuunalaisten ihmisten toimille luonteenomainen. Täällä ei todellakaan ollut aikaa eikä tilaa huoahtaa, Anton törmäsi tavarakääryjä vastaan, oli kompastua viputankoon, ja sai varoittavan huudon "katsokaa eteenne!" kahdelta nahkarintaiselta Enakin-pojalta, jotta parahiksi ennätti välttyä litistymästä pannukakuksi ison öljytynnyrin alle. Keskellä kaikkea tätä hyörinää ja vilinää seisoi nuori konttoriherra — aurinkona, jonka ympäri tynnörit ja työmiehet ja ajurit kiertelivät tähtien tavoin — hyvin päättäväisen näköinen ja tuimasanainen nuori herra, jolla oli mahtinsa valtikkana iso mustavärisivellin, jolla hän vuoroon maalasi jättiläishieroglyyfejä tavarakääryihin, vuoroon viittilöi käskyjään lastaajille. Tältä herralta Anton rohkeni soinnuttomalla äänellä kysyä liikkeen päämiestä ja sai siveltimenvarrella kiireisen opastuksen eteisen takapäässä sijaitsevaan konttoriin. Hidastellen hän kävi ovelle, sen ripaan tarttuminen vaati häneltä suurta ponnistusta — jälkeenpäin hän vielä kauan muisti sen elävästi —, ja kun ovi aukeni aivan äänettömästi ja hän kynnykseltä katseli ison työhuoneen hämäryyteen, rupesi häntä niin pelottamaan, että hän töintuskin sai astutuksi kynnyksen yli. Hänen ilmautumisensa ei herättänyt paljonkaan huomiota. Puolisen tusinaa kirjureita kiidätti kyniään hirvittävän joutuisasti sinisillä paperiarkeilla, ennättääkseen saada viimeiset kirjeet valmiiksi ennen konttoriajan loppua ja postin sulkemista. Ainoastaan eräs lähinnä ovea istuva herra kohotti päätänsä ja kysyi kuivalla liikemiehen äänellä: "Mitä te haluatte?"
Antonin arkaillen vastattua, että hän halusi päästä herra Schröterin puheille, astui sisemmästä konttorista ulos kookas mies, jolla oli ryppyiset kasvot, korkea paidankaulus ja koko olennossaan englantilainen sävy. Anton katsahti tulijaa nopeasti kasvoihin, ja tämä ensimmäinen hätäinen katse antoi hänelle jälleen rohkeutta. Hän huomasi noilla kasvoilla kaikkea sitä, mitä hän viime viikkojen aikana oli niin hartaasti toivonut näkevänsä, hyväsydämisyyttä ja rehellistä mielenlaatua. Ja kuitenkin tuo herra näytti sangen ankaralta, ja hänen ensimmäiset kysymyksensä olivat lyhyet ja jyrkät. Anton otti sukkelasti kirjeensä esiin, mainitsi nimensä ja kertoi hätäisesti ja tukahtuvalla äänellä, että hänen isänsä oli kuollut, ja että hän oli kuolinvuoteeltaan lähettänyt tervehdyksensä herra Schröterille.
Ystävällinen välke tuli kauppiaan silmiin, hän avasi kirjeen vaieten, luki sen hitaasti läpi, ojensi sitten Antonille kätensä ja sanoi: "Olkaa tervetullut." Sitten hän kääntyi erään konttoriherran puoleen, jolla oli yllään viheriä takki ja oikeassa käsivarressa harmaa suojahiha: "Herra Anton Wohlfart liittyy tästä päivästä lähtien meidän liikkeeseemme." Silmänräpäyksen ajaksi kaikki kuusi kynää pysähtyivät rapisemasta, ja niiden käyttäjät katsahtivat yht'aikaa Antoniin, mutta johtaja lausui Antonille suopeasti: "Te olette tietenkin väsyksissä, herra Jordan näyttää teille huoneenne. Levätkää kunnollisesti, huomenna puhelemme enemmän."
Näin sanottuaan hän nyökkäsi Antonille keveästi ja palasi sisäkonttoriin, jossa myöskin kuusi kynää rapisi sinisellä kirjepaperilla ja nyt niin vimmattua vauhtia, että sulat tärisivät, sillä vanhan seinäkellon viisari ennusti juuri ratkaisevaa lyöntiä.
Ainoastaan viheriätakkinen herra veti harmaan suojahihan käsivarreltaan, silitti sen suoraksi, lukitsi sen ynnä kasan papereita pulpettiinsa ja kehoitti Antonia käymään kanssaan hänelle varattuun huoneeseen. Jälleen kulki Anton samasta ovesta, josta hän vasta kymmenisen minuuttia sitten oli astunut sisään, mutta nyt hän oli kerrassaan toinen mies; hänen kohtalonsa oli ratkaistu, nyt hänellä oli koti, nyt hän kuului jäsenenä suureen kauppaliikkeeseen. Siksipä hän ohimennessään läimäytti lemmekkäästi isoa tavarakääryä, niinkuin vanhaa tuttavaa läimäytetään olalle, ja viheriätakkinen herra kääntyi hyväntuulisena ympäri ja sanoi hänelle alentuvasti; "Puuvillaa." Kolme askelta myöhemmin Anton taputteli tuttavallisesti suunnatonta tynnöriä, joka seisoi nurkassa mahtavana ja isomahaisena kuin jokin rikas tilan vuokraaja, ja viheriä herra kääntyi jälleen selittämään hänelle: "Korintteja." Nyt ei Anton enää kompastellut vipuvarsiin, jopa hän rohkealla potkaisulla siirsi itsekin sellaisen syrjään, ja vastaantulevaa nahkarintaista jättiläistä hän tervehti varmasti ja tuttavallisesti kuin kotiväkeä ainakin, ja tunsi suloista mielenliikutusta, kun jättiläinen tervehti kohteliaasti vastaan, ja varsinkin kun viheriä herra jälleen lausui alentuvasti: "Lastaajain päällysmies."
Pihan poikki vei mutkitteleva polku takarakennukseen, jossa he nousivat kolmet kuluneet portaat ylöspäin. Siellä avasi herra Jordan erään huoneen oven ja huomautti Antonille, että se todennäköisesti oli hänen vastainen asuntonsa; aikaisemmin siinä oli asunut muuan herra Jordanin hyvä ystävä, joka äskettäin oli eronnut liikkeestä ja alottanut oman kaupan. Huone oli hyvin pieni, huonekalut yksinkertaiset ja kauan käytetyt, mutta akkunoissa oli valkeat verhot ja valkeat kaihtimet, ja kirjoituspöydällä soma kipsinen kissa, joka nahankeltaiseksi maalattuna näytti aivan elävältä. Kissan oli huoneen entinen asukas jättänyt perinnöksi seuraajalleen.
Herra Jordan kiiruhti takaisin konttoriin, jossa hänen täytyi olla ensimmäisenä ja viimeisenä, koska osa avaimista oli hänen hoteissaan, ja Anton jäi yksin. Ystävällisen palvelijan avulla, joka tuotapikaa laittoi huoneen auttavaan kuntoon, hän siisti ja järjesti pukunsa, kun portailta kuuluva monien jalkojen kopina tiesi kertoa, että hänen uudet virkaveljensä saapuivat kukin huoneeseensa.