Jälleen oli seurue mitä paraimmalla tuulella. Herra Schröter yhtyi siihen jälleen, sikarit sytytettiin ja itsekukin pyrki yhä ylentämään mielialaa. Herra Liebold nousi pystyyn ja pyysi neidiltä ja isännältä lupaa, jollei se heitä häiritsisi ja jollei heillä itsellään ollut tänä kauniina iltana mitään parempaa esitettävänä, — jossa tapauksessa hän nöyrimmin pyysi peruuttaa ehdotuksensa — että hän eräitten toverien kanssa saisi laulaa joitakin neliäänisiä lauluja. Koskapa häneltä jo monien vuosien mittaan oli totuttu kuulemaan samanlainen esitys ja kaikki olivat nytkin varustautuneet siihen, vastasi Sabine: "Tottahan toki, herra Liebold, jos kvartettilaulu puuttuisi, niin olisi ilomme vain puolinainen." Laulajat ottivat nuottivihkonsa esiin ja kokoutuivat yhteen, herra Specht lauloi ensi tenoria, herra Liebold toista, herra Birnbaum ensi bassoa ja herra Balbus toista. Nämä neljä edustivat soitannollista ainesta konttorissa, ja huolimatta pikku riitaisuuksista, joita heidän taiteellinen luonnonlaatunsa tietenkin toisinaan aiheutti, he pysyivät lujasti yhdessä toisia vastaan. Herra Specht kirkui tosin liika lujaa ja herra Liebold lauloi liika hiljaa, mutta kuulijat olivat kiitolliset ja ilta kului ihmeen hauskasti. Iltaruskon hehkussa kiiltelivät ansarin edustalla kasvavan ison pähkinäpuun lehdet, sirkat sirittivät ja metsän pienet lauluniekat päästivät huiluääniä muun musiikin joukkoon, luonto itsekin kuiskaili ja säesti, kunnes ihmisäänet kohosivat täyteen voimaansa ja vaimensivat puutarhan laulajat. Kaikki kuuntelivat iloisin mielin. "Kiitämme, me kiitämme!" huuteli Sabine heidän lopetettuaan ja paukutti käsiään.
"Hullua tosiaan on", sanoi Fink, "että jakso laulettuja ääniä kykenee järkyttämään sydäntä ja hellittämään kyyneleet esiin sellaisiltakin ihmisiltä, jotka muuten eivät ole ylen tunteelliset. Jokaisella kansalla on sellaisia yksinkertaisia lauluja, joita kuullessaan maanmiehet vieraallakin maalla ollessaan tuntevat toisensa. Vaikkapa nuo siirtolaiset, joista tuonaan puhuin, kadottavat kaiken muun, rakkauden etäiseen kotimaahansa, jopa sujuvan äidinkielentaidonkin, niin kotimaan sävelet elävät heidän sieluissaan kauemmin kuin mikään muu; ja monikin narri, joka vierailla mailla ponnistaa kaiken tarmonsa esiytyäkseen niiden kansalaisena, tuntee yht'äkkiä olevansa jälleen saksalainen, kun kuulee laulettavan pari tahtia laulusta, jonka oli oppinut nuoruudessaan".
Kauppias vastasi: "Te olette oikeassa. Ken eroaa kodistaan, hän harvoin tajuaa, mistä kaikesta hän luopuu; Vasta sitten hän ehkä sen huomaa, kun sen muisteleminen tulee hänen myöhemmän elämänsä iloksi. Tämä muistelu onkin ehkä raaistuneelle miehelle pyhäkkö, jota hän itse usein raiskaa ja pilkkaa, mutta jonne hän parhaimpina hetkinään kuitenkin alati pyrkii."
"Hiukan häveten minun täytyy tunnustaa, että itse puolestani tajuan sangen vähän tuota iloa", sanoi Fink. "En oikeastaan tiedä, missä minun kotoni on. Kun lasken yhteen elämäni vuodet, niin olen tosin niistä suurimman osan elänyt Saksassa, mutta mahtavimmat vaikutelmani olen saanut vieraalla maankamaralla. Alati on kohtalo tempaissut minut irti, ennenkuin olen ennättänyt juurtua minnekään. Ja nyt täällä Saksassa ollessani tunnen itseni välistä muukalaiseksi. Maakuntamurteita esimerkiksi ymmärrän tuskin ollenkaan. Jouluksi olen aina saanut enemmän lahjoja kuin minulle on ollut hyväksi, mutta saksalaisen joulukuusen tenhoa en ole koskaan kokenut; kansanlauluista, joita te niin kehutte, aniharvat ovat jääneet korvissani kajahtelemaan; vielä tänäänkin olen epävarma siitä, milloin karppikalaa on syötävä ja peuransarvi- ja unikonsiemenleivoksia ja myönnän, että en lainkaan tajua tinanvalamisen ja tohvelinheiton viehättävyyksiä. — Ja lukuunottamatta näitä pikkuasioita on paljon muiltakin, johon nähden minä saksalaisen vaikutuksen alla tunnen itseni vieraaksi ja köyhäksi", hän jatkoi totisemmin. "Minä tiedän, että välistä enemmänkin kuin on kohtuullista panen ystäväini kärsimyksen koetukselle. Teidän huonettanne saan kiittää", päätti hän puheensa kumartaen kauppiaalle, "jos olen tullut tuntemaan saksalaista luonnonlaatua joiltakin kunnianarvoisilta puolilta."
Se oli miehuullinen tunnustus, ja viime sanoissa värähteli tunne, joka hänellä aniharvoin pääsi puhkaisemaan karmean pinnan. Sabine oli ylen onnellinen, varpunen oli unhotettu, ja hän huudahti kyyneltyvin silmin: "Se oli jalosti puhuttu, herra von Fink."
Palvelija tuli kutsumaan illalliselle. Pöytä oli katettu puutarhamajaan. Kauppias istui keskeen ja Sabine hymyili hyvillä mielin nähdessään Finkin istuvan hänen viereensä. "Herra Liebold, minua vastapäätä", huusi isäntä. "Tänään täytyy minun nähdä teidän uskolliset kasvonne edessäni. Tänään on viisikolmatta vuotta kulunut siitä, kun me molemmat jouduimme tekemisiin toistemme kanssa. — Herra Liebold tuli näet liikkeeseemme muutamia viikkoja aikaisemmin kuin isäni otti minut sen osakkaaksi", selitti hän nuoremmille. — "Ja ollessani velvollinen antamaan tunnustukseni kaikille konttorin jäsenille, kohdistuu tämä velvollisuus suurimmassa määrässä teihin. Viisikolmatta vuotta liikkeessä, kymmenen vuotta pääkirjan ääressä, aina uskollinen, luotettava apulainen!" Hän ojensi lasinsa pöydän yli toista kohti: "Kilistäkää vastaan, vanha ystäväni; niin kauan kuin tuolimme ovat vierekkäin, ohut seinä vain välillä, pitää meidän välimme aina jäädä entiselleen: luja luottamus ilman liikoja sanoja."
Herra Liebold oli seisaaltaan kuunnellut isännän puhetta ja jäi yhä seisomaan. Hän yritti esittää maljan isännän terveydeksi, sen kaikki huomasivat, mutta hän ei saanut ainuttakaan tajuttavaa sanaa suustaan; hän piti lasiaan ylhäällä ja katsoi kauppiaaseen, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa. Vihdoin hän istuutui vaieten. Hänen sijastaan nousi kaikkien ihmeeksi Fink pystyyn ja lausui syvän totisesti: "Juokaa minun kanssani malja menestykseksi saksalaisen liikkeen, jossa työ on iloa, jossa kunnialla on kotinsa; eläköön konttorimme ja isäntämme!"
Toverit kohottivat jyrisevän eläköönhuudon, Sabine kilisti kaikkien kanssa, kauppias tuli lasineen puolitiessä kaunopuheista Finkiä vastaan. — Loppuillan vallitsi häiriytymätön ilo. Kvartetti lauloi vielä moniaita hupaisia juomalauluja, ja kello oli jo paljon yli kymmenen, kun seurue palasi kaupunkiin.
Takarakennuksen portaissa Fink sanoi Antonille: "Tänään sinä, poikaseni, et saa pujahtaa oveni ohi. Minulle on aika käynyt pitkäksi saadessani niin kauan kaivata sinua." Ja myöhään yöhön saakka istuivat sovinnon tehneet ystävykset yhdessä, kumpikin pyrkien paraimpansa mukaan näyttämään toiselle, kuinka iloiset he olivat sovinnosta. —
Sabine astui huoneeseensa. Silloin antoi sisäkkö hänelle tuntemattomasta kädestä tulleen kirjelipun. Siitä lähti väkevä myskinlemu, ja käsiala osotti kirjoittajan olevan naisen.