"Viini yksin ei riitä", arveli varovainen Hippus. "Mutta annahan olla, muistelen etten ole pitkään aikaan maistellut Unkarin viiniä. Noudappa siis pullo vanhaa yläunkarilaista, tahi maltas, ulkona on jo kyllin pimeä, minä käyn itse ostamassa."
"Mitä se maksaa?" huusi Veitel.
"Kaksi taaleria."
"Kaksi taaleria on paljon rahaa", sanoi Veitel, "mutta samantekevä, tuoss' on."
Uljaalla eleellä hän heitti kahdentaalerin kolikon pöydälle.
"Hyvä", nyökkäsi Hippus ja sieppasi rahan sukkelasti. "Mutta tämä ei vielä riitä, poikaseni. Minä vaadin itselleni viisi prosenttia sinun voitostasi. Siihen nähden, että olemme vanhoja tuttavia ja että ystäviä ei saa polkea, tyydyn vaivaiseen viiteen prosenttiin siitä pääomasta, minkä tänään olet korjannut taskuusi."
Veitel seisoi kuin kivettyneenä, hänen säteilevät kasvonsa kävivät äkkiä hyvin totisiksi, ja avosuin hän tuijotti sohvassa istuvaan pieneen paholaiseen.
"Älä rupeakaan lörpöttelemään", jatkoi Hippus kylmäverisesti ja loi kakkulainsa yli Veiteliin ilkeän katseen; "älä rohkenekaan virittää minulle valitusvirsiäsi, me tunnemme siksi hyvin toisemme — minä se olen aikaansaanut, että sinä voitit nuo rahat, minä yksin. Sinä tarvitset minua, ja nyt näet, että minäkin voin tarvita sinua. Anna tänne paikalla neljäsataa noista kahdeksastatuhannesta."
Veitel yritti sittekin puhua.
"Ei sanaakaan", varoitti Hippus ja iski saamallaan kolikolla pöytään, "rahat tänne ja paikalla!"