Veitel katsahti häneen pitkään, otti sitten vaieten povitaskustaan lompakon ja laski kaksi seteliä pöydälle.
"Vielä kaksi", komensi Hippus entisellä sävyllään. Veitel pani sata taaleria lisäksi. "Ja vielä viimeinen satanen, poikaseni", nyökkäsi vanhus laupiaasti ja helisti kolikkoaan pöytään.
Veitel epäröi hetkisen ja katsahti hätäisesti äijään, joka näytti olevan ilkeän ilon lumoissa. Noissa kasvoissa ei ollut rahtuakaan lohdullista ilmettä, siksipä Veitel huoahtaen kourasi vielä kerran lompakkoansa, laski neljännen setelin pöydälle ja virkkoi soinnuttomalla äänellä: "Olen pettynyt, pahoin pettynyt teidän suhteenne, Hippus." Sitten hän otti nenäliinansa, kääntyi poispäin, niisti nokkansa ja pyyhkieli kosteita silmiään.
Hippus välitti vähät opetuslapsensa alakuloisuudesta. Hän katseli ja tunnusteli seteleitä joka puolelta, kuten kädessä käännellään kallisarvoista esinettä, jonka jo kauan sitten on kadottanut ja jonka aivan odottamatta perii takaisin. Vihdoin hän työnsi saaliin taskuunsa ja sanoi: "Kun rauhallisesti mietit asiata, niin huomaat itsekin, että olen kohdellut sinua hyvän ystävän tavoin. Olisinhan voinut vaatia paljon enemmänkin."
Mutta Veitel seisoi yhä akkunan ääressä ja katseli pimenevään yöhön. Hän oli saanut hirvittävän kolauksen, joka oli aivan lamaannuttanut hänet. Kohta notaarin luota lähdettyään hän oli muistellut vanhaa neuvonantajaansa ja päättänyt valmistaa tällekin odottamattoman ilon: hän oli näet aikonut ostaa hänelle uuden hopeaisen nuuskarasian ja panna sen sisään kymmenen tukaattia. Ja nyt esiytyi Hippus tuon karvaisena!
Kun hän opettajansa käytöksestä tuskautuneena ei vieläkään saanut sanaa suustaan, nousi Hippus kaikessa rauhassa pystyyn, ja sanoi suopeasti: "Älä tuosta käy joutavia suremaan, sen tyhmyri. Jos minä satun kuolemaan ennen sinua, niin teen sinut perillisekseni. Silloin saat rahasi takaisin, jos niitä on vielä jälellä. Nyt lähden maistelemaan unkarilaista. Sinun terveydeksesi sen juon, ylen tunteellinen Itzig!" Näin sanoen vanhus hiipi ovesta ulos.
Vielä kerran Veitel tarttui nenäliinaansa ja pyyhki poskeltaan katkeran kyynelkarpalon. Koko hänen ilonsa suuresta liikevoitosta oli mennyt piloille. Suurimpana tekijänä hänen mielihaikeudessaan ehkä oli epäpuhdas suru kadotetusta rahasummasta; mutta tajusipa hän sen ohella kadottaneensa muutakin kuin vain käteistä rahaa. Se ainoa ihminen maan päällä, johon hän oli kiintynyt ja jolta hän oli odottanut vastaystävyyttä, oli menetellyt häntä kohtaan tunteettomasti, itsekkäästi ja vihamielisesti. Kaikkien muiden kuolevaisten kanssa hän eli sotakannalla eikä heiltä odottanutkaan muuta kuin sotaa; ainoastaan tuolle kakkulasilmäiselle pienelle äijälle oli hänen sydämensä ollut avoin ja lämmin. Ja nyt oli vanhus raa'alla vaatimuksellaan tylysti surmannut tuon lämpimän tunteen. Loppunut oli entinen ystävyyssuhde hänen ja Hippuksen välillä; tosin hän ei vast'edeskään tullut toimeen ilman äijää, mutta tästä hetkestä alkaen hän tunsi jäytävää äkeyttä häntä kohtaan; vanhus oli tehnyt hänen elämänsä entistäkin yksinäisemmäksi ja hänen luonteensa entistä kehnommaksi. Täten sai Veitel kokea jumalattomien iäistä kirousta, että eivät ainoastaan heidän pahat tekonsa, vaan paremmatkin taipumuksensa ovat heille pelkäksi pahennukseksi.
Mutta kauan ei nuoren liikemiehen alakuloisuus kestänyt. Pian hän tarttui jälleen päättäväisesti lompakkoonsa, otti esiin jälellä olevan aarteensa, tutki jok'ainoan setelin etu- ja takapuolelta ja merkitsi niiden numerot ensin muistikirjaansa ja sitten paperiliuskalle. Jälkimmäisen hän kätki lattianrakoon. Tämä huolenpito toi hänelle jonkun verran lohdutusta. Ja sitten kääntyivät hänen ajatuksensa tulevaisuuteen. Jälleen hän ravasi ympäri huonetta ja sepitti suunnitelmiaan. Hänen asemansa maailmassa oli yhdellä iskulla muuttunut toiseksi. Kahdeksantuhannen — ah, niitähän oli enää vain seitsemäntuhatta kuusisataa! — taalerin omistajana hän oli kerrassaan pieni Kroisos vertaistensa liikemiesten joukossa. Monet muut päättivät satojentuhansien taalerien kauppoja omistamatta niinkään paljon käteistä kuin hän; maailma oli hänelle alttiina kuin helmisimpukka lautasella; kysymys oli vain siitä, millä vivulla hän sen avaisi. Miten hänen piti sijoittaa pääomansa, jotta se kasvaisi kaksinkertaiseksi, kymmenkertaiseksi? Nyt hänen täytyi tehdä valintansa ja tehdä se yksin. Olihan vaikka kymmenenkin keinoa tarjolla: hän voi edelleenkin lainailla rahaa ylenmääräistä korkoa vastaan, hän voi keinotella osakkeilla, hän voi harjoittaa villa- tai viljakauppaa, ja sisällinen ylpeys täytti tuon veitikan hänen myöntäessään itselleen, että hän menestyisi jokaisella näistä urista yhtä hyvin kuin kaikkein ovelinkin ammattiveljistään. 'Mutta kaikilla niillä saattoi hänen omaisuutensa joutua vaaraan; hänestä voi tulla upporikas tahi keppikerjäläinen; ja tämä ajatus oli hänelle niin hirvittävä, että hän paikalla heitti kaikki sellaiset suunnitelmat mielestään. Mutta olipa muuan liikehaara, jossa älykkäällä miehellä oli tilaisuutta ansaita paljonkin ja samalla välttää suuria vahinkoja. Kotiseudullansa hän oli kierrellyt reppurina naapuritiloilla; villamarkkinain aikana hän oli kaupungin kaduilla tarjoskellut palvelustaan viiksillä ja ritarinauhoilla koristetuille ylhäisille herroille; nykyisen isäntänsä konttorissa hänellä oli alituisesti tekemistä maa-aatelin varallisuus- ja raha-asiain kanssa. Kuinka hyvin hän tunsikaan vanhan Ehrenthalin hiljaisen himon päästä erään tietyn ritaritilan omistajaksi; kuinka usein olikaan tuo kakkulasilmäinen vanhus ivallisella leikillä neuvonut häntä tekemään itsestään ritaritilan omistajan. Ja kuinka ihmeellä sattuikaan, että hänen juuri murehtiessaan vanhuksen muuttuneesta käytöksestä hänen mieleensä äkkiä muistui entinen koulutoverinsa Anton ja se päivä, jolloin hän viimeksi oli seurustellut tämän kanssa? Silloinkin, kun hän kaupunkiin matkatessaan oli yhdyttänyt Antonin, oli hän kierrellyt vapaaherran tiluksilla, seisoskellut ometan oven edessä ja laskenut sarvipäiden pitkää kaksoisriviä, kunnes karjakko oli hänet äreästi karkoittanut tiehensä. Ja kuin kirkas leimaus lennähti hänen päähänsä ajatus: hänestä itsestäänkin voi tulla ritaritilan omistaja yhtä hyvin kuin Ehrenthalista; hänhän itsekin voi pesetyttää toisilla valkeita villojaan kauppaan laskettavaksi ja ajella kaupunkiin kahdella, mikseipäs neljälläkin hevosella. Hän tarrasi molemmin käsin kiinni pöydänlevyyn ja huusi ääneen: "Niin, sen minä teen!" istahti sitten tanakasti tuolille ja löi laihat käsivartensa ristiin rinnalle. Ja siitä hetkestä lähtien hänellä oli päämääränsä selvillä ja hän rupesi toimimaan sen hyväksi.
Ja hän mietiskeli sangen ovelasti. Omasta mielestään hänellä oli oikeus paroonin tilaan aikaisemman äkkipäätöksensä nojalla, ja hän tahtoi saada tuon oikeuden tosiasiallisestikin rahojensa avulla, hankkimalla itselleen siihen hypoteekin. Tätä varten hän tahtoi vuosien mittaan kasvattaa ja varmentaa pääomaansa, toimia ja ahertaa levollisesti, kunnes se suuri päivä viimein koittaisi, jolloin hän pääomallaan valtaisi koko tilan käsiinsä. Ja pahimmassakin tapauksessa, jollei hänen suunnitelmansa lyönytkään lukkoon, ei hän siltä kadottaisi rahojaan. Sillävälin hän tahtoi ruveta asiamieheksi ja toimitsijaksi, välittää ostoja ja myyntejä kuten monet muut nälkäkurjet, jotka kadehtivat toisiltaan puolen prosentin välitysvoittoa, ja kuten myöskin monet ylhäiset herrat helisevin arvonimin, jotka harjoittelivat tilakeinottelua oikein suuressa mittakaavassa ja onnistuivat oveluudella, lahjuksilla ja muilla varkaankeinoilla hankkimaan itselleen satojentuhansien voitot. Veitel tiesi olevansa mestari moisten keinojen käyttämisessä. Aluksi hänen oli jäätävä edelleenkin Ehrenthalin apulaiseksi, niin kauan kuin hänellä oli tästä jotain hyötyä. Rosalie oli kaunis ja hän oli rikas, sillä Bernhardia tuskin kannatti ajatella isänsä perillisenä. Ehkäpä hänestä tuli Ehrenthalin vävypoika, ehkäpä ei; sillä liiketempulla ei ollut mitään kiirettä. Ja olipa vielä muuan, joka hänen täytyi ottaa laskuissaan lukuun: tuo pieni musta äijä, joka paraikaa kapakan puolella särpi Veitelin kallishintaista viiniä. Hänelle Veitel päätti tästälähin maksaa jokaisesta saamastaan palveluksesta, antamatta hänelle enää luottamustaan enempää kuin kulloinkin tarvittiin.
Tällaisiin päätöksiin Veitel tuli tänä kohtalokkaana iltana, ja suunniteltuaan tulevaisuudenaikeensa valmiiksi, niinkuin kirjaa sepittämään rupeava tiedemies, hän sijoitti setelitukun päänalusensa alle, lukitsi oven, asettaen raskaan tuolin sen eteen tueksi, ja heittäytyi päivän ponnistuksista ja mielenliikutuksista perin uupuneena kovalle vuoteelleen — hän, uuden-uutukainen Rothsattelien kauniin tilan tavoittelija ja tuleva omistaja! Ehkäpä kaikki nuo suunnitelmat olivat vain mielipuolen hulluja kuvitteluja; ehkäpä niissä oli siemen kokonaiseen sarjaan rohkeita ja johdonmukaisia toimenpiteitä, jotka uhkasivat synkkää tulevaisuutta vapaaherralle ja tämän perheelle. Vapaaherran oli itsensä ratkaistava, mille puolelle vaaka tuli kallistumaan.