* * * * *
Samana iltana paroonitar ja hänen tyttärensä istuivat puiston ruusumajassa; molemmat olivat vähitellen käyneet aivan vaitonaisiksi. Äiti katseli syviin mietteisiin vaipuneena tanssivaa yöperhosta, joka tahtoi väkisten työntää pienen paksun päänsä kynttilänliekkiin, mutta puski joka kerta otsansa lasikehykseen, joka suojeli valoa yötuulelta.
Lenore istui kumartuneena kirjansa yli ja katsahti tuontuostakin salaa tutkivasti äitinsä kasvoihin. Silloin narskui käytävän piikivisora, ja tilan vanha vouti saapui lakki kourassa kysymään armollista herraa.
"Mitä teillä on asiata?" Lenore kysyi harmaapäältä.
"Onko jotain tapahtunut?"
"Vanha Musta tekee loppuaan", vastasi vouti huolestuneena. "Se on raivoissaan potkinut ympärilleen ja pureskellut soimeaan, mutta nyt se makaa ja ähkyy kuin hengenheitossa."
"Sepä olisi hittoa!" huudahti Leonre kavahtaen pystyyn.
"Mutta Lenore!" torui äiti.
"Minä tulen itse katsomaan", huusi Leonre innokkaasti ja kiiruhti vanhuksen keralla talliin.
Sairas hevonen makasi pahnoillaan, pörhöinen karva valuen tuskanhiestä, ja sen kupeet nousivat ja laskivat kiivaasti huohottavasta hengityksestä. Tallilyhdyn valossa seisoivat rengit piirissä ympärillä ja katselivat tylsästi kituvaa eläintä. Kun Lenore ilmestyi näkyviin, käänsi hevosparka apua anoen silmänsä häneen.