Ystävän kiivaus teki Antonin huolestuneeksi. "Mutta missä olet viipynyt näin kauan, ja mistä sinä nyt tulet?"

"En vain viinituvasta, niinkuin viisaudessasi tunnut päättelevän. Kun mies saa rukkaset, niin on hänellä kai oikeus olla pari tuntia kallella kypärin; minä tein samaa kuin jokainen olisi niin surullisessa tapauksessa tehnyt, juoksentelin ympärinsä ja pidin filosoofisia itsepuheluja. Purin vihaani maailmaa vastaan, s.o. itseäni ja mustatukkaa vastaan, kunnes vihdoin jäin seisomaan kirjavan lyhdyn eteen ja ostin kaupus-akalta nämä sitruunat." Näin sanoen hän otti muutamia hedelmiä taskustaan ja pani ne pöydälle. — "Mutta nyt, poikaseni, menneisyyden kanssa olen tehnyt lopputilin, pakinoikaamme nyt vähän tulevaisuudestakin; tämähän on viimeinen ilta, jonka vietämme kahdenkesken, ja silloin älköön mikään pilvi sumentako sielujamme. Laitappa minulle lasi totia ja puserra näistä paksuista ukkosista mehua sekaan. Sitruunatotin valmistaminen on niitä sinun vahvoja puoliasi, joista saat kiittää minua. Minä olen sen sinulle opettanut, ja nyt sinä veijari osaat sen taidon paremmin kuin minä itse. Tule istumaan viereeni."

Seuraavana päivänä tuli isä Sturm omassa persoonassaan nuoren perillisen huoneeseen, kantaakseen hänen matka-arkkunsa ulkona odotteleviin ajurivaunuihin. Anton oli koko aamun auttanut Finkiä tavarain kokoonsäälimisessä ja sen kautta onnistunut hiukan hälventämään alakuloisuutta, joka rasitti suuremmassa määrässä jälellejäävää kuin matkaanlähtevää ystävystä.

Fink tarttui sitten Antonin käteen ja sanoi: "Ennenkuin suoritan kädenpuristusmenot muiden kanssa, niin toistan sinulle samat sanat, jotka jo ensi päivinä lausuin sinulle: harrasta edelleenkin englanninkielenopintojasi, jotta pääset lähtemään perääni. Ja missä minä silloin satunkin olemaan, laivankajuutassa tahi uutisasukkaan hirsipirtissä, niin aina on sinulle tilaa luonani. Kohta kun tämä vanha maailma alkaa sinusta maistua happamalta, niin tule minun luokseni! Ole muuten rauhassa, minä aion varmasti lakata kaikista hullutuksista. Ja nyt ei mitään turhaa mielenliikutusta, poikaseni, välimatkat ovat sangen lyhyet, tämän matoisen maan päällä." Hän riistihe irti, kiiruhti konttoriin ja astui vielä kerran johtajan eteen, ja Antonista oli iloista nähdä nuo erilaiset miehet vastatusten; porvarin kookas, leveäharteinen hahmo aatelismiehen hoikkaa, siroa vartta vastassa. Vielä viime jäähyväiset talon naisille kävi Fink heittämässä ja syleili vielä kerran ystäväänsä, ennenkuin hypähti vaunuihin aloittaakseen pitkän, pitkän taipaleen uuteen maailmaan.

Mutta Anton palasi haikeilla mielin konttoriin ja kirjoitti kirjeen herra Stephanille Wolfsburgiin, liittäen myötä tälle kunnianmiehelle uuden tavaraluettelon ja sokerinäytteitä.

* * * * *

Kauan aikaa suri Anton ystävänsä menetystä. Ensimmäisinä päivinä hän jäi seisomaan Finkin oven eteen luullen vielä kuulevansa sen takaa tämän iloista naurua, ja usein hän katsahti ylös työstänsä kohdatakseen Finkin ivallisen ilmeen ja vaihtaakseen ymmärtävän katseen tämän kanssa.

Hänen asemassaan talon puolella aikaansai Finkin lähtö suuren muutoksen. Se kävi seuraavasti. Herra Lieboldin olisi nyt pitänyt istua tädin vieressä, jos kristillistä arvojärjestystä olisi noudatettu. Siinä hän oli aikaisemmin istunutkin, mutta Fink oli työnnetty hänen ja tädin väliin. Totuutta noudattavalle kronikankirjoittajalle käy sangen kiusalliseksi mainita, että herra Liebold oli tuosta syrjäyttämisestä hyvin mielissään. Hän myönsi tosin olevan sangen imartelevaa saada istua naisten vieressä, eikä kukaan osannut sitä kunniaa arvostella korkeammaksi kuin hän; mutta toisinaan saattoi liika suuri läheisyys käydä tukalaksi, etenkin syödessä ja kun asianomainen nainen oli jo pahemmalla puolen ikäänsä. Viimemainitun valituksen aiheen hän tunnusti vain kaikkein luotetuimmille ystävilleen, ja hänen vastustajansa, joihin myöskin kassanhoitaja kuului, väittivät hänen viihtyvän nuoren neidin läheisyydessä vielä tukalammin kuin kypsyneeseen kukkeuteen ennättäneen tädin rinnalla. Seurauksena oli, että Finkin lähdettyä konttorissa alkoi salainen mieltenkuohu ja juonittelu tyhjäksi joutuneen paikan johdosta, ja miehisen sukupuolemme häpeäksi tunnustettakoon suoraan, että herroista ei kukaan tahtonut kernaasti istua tädin vieressä ja niin lähellä isäntää. Illalla, Antonin ollessa toimittamassa ystävänsä asioita kaupungilla, pidettiin asian johdosta takapihan puolella suuri neuvottelu, jossa herra Jordan johti puhetta. Alati rivakka herra Specht sanoi olevansa valmis istumaan missä hyvänsä ja vaikka minkä tädin vieressä, mutta puheenjohtaja huomautti hyvin kohteliaasti, että hänen veroistaan miestä välttämättä tarvittiin pöydän alipäässä pitämässä puhetta vireillä; sillä toverien suurimpana hauskutuksena oli vastailla hänen ylen rohkeisiin väitteihinsä. Ja kun toisista jok'ainoa kieltäytyi käymästä tädin viereen, lausui herra Jordan mielipiteenään, että oikeuden ja kohtuuden mukaan Wohlfartin tuli periä ystävänsä Finkin paikka, johon häntä sen ohessa puolusti hänen yleisesti tunnettu säveä käytöksensä vanhempia naisia kohtaan. Siten Anton joutui toverien yksimielisen päätöksen nojalla istumaan tyhjälle tuolille, ja talon naisetkin antoivat siihen äänettömän suostumuksensa.

Vielä toinenkin muutos tuli Antonin osaksi. Muutamia päiviä Finkin lähdön jälkeen herra Schröter sai Hampurista kirjeen, jonka sisässä oli Antonille osotettu avoin lippu. Fink kirjoitti: "Huonekalut siinä kamarissa, jossa asuin, olivat omani; täten teen sinut sekä niihin että muuhun jäämistööni nähden perilliseksi." — Viimeinen sana oli alleviivattu. — "Olen pyytänyt herra Schröteriltä, että saat asua minun entisessä huoneessani." Siten sai Anton siirtyä kahdet portaat alaspäin Finkin upeaan huoneeseen. Finkin toiseen suojaan muutti herra Baumann, josta täten tuli Antonin lähin naapuri. Anton ei unohtanut viedä mukanaan keltaisen kissansa, mutta se paatui uudessa asunnossa aivan liikkumattomaksi eikä enää kertaakaan lähtenyt jalustaltaan yöllisille retkeilyille. Ehkäpä se johtui siitä, ettei Antonilla ollut työteliäässä elämässään enää aikaa unelmoida.

Tästälähtien häntä konttorissa nimitettiin yleensä Finkin perilliseksi, ja tämä perintö kävi hänelle tärkeämmäksi kuin toverit luulivatkaan. Hän istui nyt pöydän ylipäässä ja otti vaatimattomasti osaa perheen jokapäiväiseen pöytäkeskusteluun. Täti, jonka lemmikki Fink oli ollut, taipui piankin muutokseen ja vastaanotti armollisesti Antonin pikku kohteliaisuudet, ja kauppias lausui usein sanasen sankarillemme ja kuunteli mielellään tämän järkeviä ja miehekkäitä mielipiteitä; myöskin Sabine tottui puhelemaan hänen kanssaan päivän pikku tapahtumista, ja hänen katseensa, joka ennen oli niin innokkaasti vältellyt tätä paikkaa, lepäsi nyt kernaasti nuorukaisen avoimilla, vilpittömillä kasvoilla. Näiden molempien välillä syntyi hiljainen yhdysymmärrys, tuollainen viehättävä, kevyt suhde, joka niin ystävällisesti kaunistaa elämätä. Sabine näki Antonissa poismenneen kosijan ystävän, ehkäpä uskotunkin, ja Anton tunsi talon neitiä kohtaan niin rajatonta, harrasta kunnioitusta, että Sabine tuli siitä joskus aivan liikutetuksi. Pöydässä ei Anton hienotunteisuudessaan koskaan puhunut Finkistä, vaikka hän tätä alituisesti ajattelikin, ja kun täti suopealla tavallaan kertoili satoja pikku muisteloita Finkistä, osasi Anton taitavasti välttää kaikki viittaukset ja ohjata puheen vaarattomille aloille. Myöskin liikkeessä Antonin asema muuttui. Hän oli siihen asti ollut herra Jordanin apulainen maaseutuosastolla, mutta nyt hän sai paikan ulkomaanosastolla itse johtajan valvonnan alaisena. Hän sai saman toimen, joka aikaisemmin oli ollut Finkillä, ja aikaa myöten hän oppi Finkin näppäryydellä käsittelemään herra Tinkelestä ja arvostelemaan Unkarin villanäytteitä.