"Ja nyt ei kellään ole enää halua maksaa tilauksiaan eikä antaa velastaan katetta", sanoi Anton huolestuneena.
"Ja sittenkin meidän täytyy huomenna saada se toimeen, ja teidän pitää silloin olla minulle apuna. Jumal'avita, tällaiset sotaiset taudinpuhdit ovat muutenkin tukalat ihmisten väliselle liikeyhteydelle ja lamauttavat heiltä kaiken hyödyllisen toiminnan, joka kuitenkin yksin estää heitä sortumasta eläinten tasolle. Mutta kun liikemies antaa niiden häiritä itseään enemmän kuin on tarpeellista, tekee hän sen kautta rikoksen sellaisen, jota ei enää käy korjaaminenkaan."
Näissä puheissa he joutuivat erääseen kaupunginosaan, jonka autiot kadut ja kalmanhiljaisuus tuntuivat vielä kaameammilta etäältä kohisevaa melua ja taivaan liekkipunerrusta vastaan. Vihdoin he pysähtyivät matalan rakennuksen eteen, jonka keskessä oli iso porttiaukko. He katsahtivat sisään matalaan kapakkasuojaan, jonka katto oli nokinen ja lattia inhoittavan likainen ja jossa karkeatekoisten pöytien ääressä tungeksi kiljahtelevia ja paloviinaa ryyppääviä isänmaanystäviä. Nuori upseeri pysähtyi kynnykselle ja huusi isäntää. Paksu ruho ja hehkuvan punainen naama tuli näkyviin tarjoilutiskiä sumentavasta höyrypilvestä. "Hallituksen nimessä vaadin huoneen itselleni ja seuralaisilleni", komensi upseeri. Vastahakoisesti isäntä tarttui ruosteiseen avainkimppuun ja talikynttilään, vei vieraansa yläkertaan, avasi siellä tympeäilmaiseen kamariin johtavan oven ja mutisi äreästi, että vierashuonetta hänellä ei ollut.
"Tuokaa tänne illallista ja pullo parasta viiniänne", sanoi kauppias; "me maksamme teille hyvin ja hetipaikalla."
Tämä vakuutus sai äreän isännän kohta paremmalle tuulelle, jopa hän yritti, vaikka onnistumatta, näyttää ystävällistä naamaakin. Sitten kävi kauppias suoraan asiaan ja tiedusti ajomiehiään ja tavaravaunujaan. Nämä kysymykset eivät olleet isännän mieleen. Ensin hän väitti, että hän ei tiennyt niistä mitään; hänen pihalleen ajoi paljon rahtikuormia, eikä hän suinkaan tuntenut niiden kaikkien ajajia.
Turhaan koetti kauppias selittää hänelle asiaansa, isäntä asettui yhä paatuneemmin poikkiteloin ja rupesi vastaamaan hävyttömyyksillä, kunnes nuori puolalainen kävi väliin ja huomautti kauppiaalle, että sellaisten miesten kanssa piti puhua toisella tapaa. Hän asettui koko lyhyessä mahdikkaisuudessaan juron isännän eteen, nimitteli häntä kaikenlaisilla koirannimillä ja lupasi vangituttaa hänet paikalla, jollei hän oitis antanut tarkkoja tietoja.
Isäntä mulkoili arasti upseeriin ja tarjoutui viimein lähtemään pihalle ja toimittamaan sieltä yhden ajomiehistä kauppiaan puheille.
Kohta kolistelikin portaita ylös pitkä luiseva miehenköntys, joka kauppiaan nähdessään hätkähti ja selitti väkinäisen säyseästi, että "tässähän minä nyt olen".
"Missä ovat kuormavaunut ja missä rahtikirjat?" Kuormat olivat majatalon pihalla, ja rahtikirjat sukeltautuivat viivytellen esiin ajomiehen likaisesta nahkalaukusta.
"Te takaatte siis, että kuormanne on koskematon?" kysyi kauppias.