Asiamiehen luo mentäessä kauppias sanoi Antonille: "Me jaamme nyt keskenämme kaikki välttämättömät asiakäynnit; sanokaa liiketutuillemme, ettemme suinkaan aio rasittaa heitä äkkivaatimuksilla, ja että he olojen jälleen jotenkuten järjestyessä voivat luottaa siihen, että saavat meidän puoleltamme kaikkea mahdollista sääliä ja mukautuvaisuutta, jopa me voimme asianhaarain myöntäessä lisätä heidän luottoansakin, mutta että me nyt ennen kaikkea vaadimme vakuutta saamisistamme. Emme tosin voi saada paljoakaan aikaan tässä sekamelskassa, mutta jo sekin vastaa saatavaimme puolta arvoa, että muistutamme noille herroille toiminimemme olemassaolosta." Hiljemmin hän vielä lisäsi: "Tämä kaupunki on tuomittu perikatoon, emmekä me lähitulevaisuudessa voi solmita täällä paljonkaan kauppoja. Muistakaa se ja pysykää lujana." Puolalaisen puoleen kääntyen hän sanoi: "Matkatoverilleni pyydän lupaa, että hän saisi asiamieheni kanssa käydä täällä muutamilla asiakäynneillä."
"Jos asiamiehenne takaa omalla persoonallaan, että tämä herra palaa näkyviini, niin olkoon menneeksi", vastasi puolalainen epäröiden.
Päivänvalolla on se kaunis ominaisuus, että se antaa kukille jälleen väriä ja pelokkaille rohkeutta; se näkyi asiamiehestäkin. Hän lupasi kernaasti lähteä kaupungille Antonin seurassa. Asiamiehen suunnattoman hattukokardin turvissa Anton sitten riensi talosta taloon, vielä kalpeana yövalvonnasta, mutta sydän täynnä rivakkaa päättäväisyyttä. Kaikkialla hänen tulonsa herätti ällistystä, paikoin hätäisyyttäkin: kuka tällaisena aikana jouti miettimään asiain selvittämistä, kun ulkona pauhasivat hätäkellot ja rämisivät aseet ja mieliä painoi tuska ja hätä epävarmasta tulevaisuudesta?
Anton vastasi kylmäverisesti: "Meidän liikkeemme ei anna sodanmelun säikyttää itseään, ennenkuin se saa todellista syytä siihen. Asioita voi selvittää minä hetkenä hyvänsä; ja kun meillä on kerta ollut aikaa saapua tänne, niin on teilläkin aikaa ruveta puheluun minun kanssani." Näin päättäväisesti esiytyen hänen onnistuikin sieltä täältä saada varma lupaus, hyväksyttävä tarjous, jopa jonkun verran käteistä katettakin.
Muutaman tunnin kuumeisen touhun jälkeen Anton yhtyi jälleen isäntäänsä asiamiehen asunnossa. Hänen selostettua toimensa ojensi kauppias hänelle kätensä ja sanoi: "Jos nyt vielä saamme vaunumme kunnialla ulos kaupungista, niin olemme saaneet niin paljon aikaan, että pystynemme kärsimään välttämättömät vahinkomme tällä paikkakunnalla. Nyt päällikkövirastoon!" Hän antoi asiamiehelle vielä joitakin toimituksia ja sanoi hyvästellessään hänelle hiljaa: "Muutaman päivän kuluttua marssivat meidän joukkomme kaupunkiin; otaksun, ettette siihen asti liiku ulos talostanne. Sitten tapaamme jälleen toisemme."
Asiamies kohotti kätensä korkealle ja huusi taivaallisten valtain suojelusta matkamiehille, sitten hän lukitsi ja telkesi kaikki ovet heidän perästään ja nakkasi vallankumouksellisen kokardinsa uuniin.
Matkamiehemme riensivät puolalaisen saattajansa seurassa nopein askelin tungoksen läpi. Jälleen olivat kadut kertyneet väkeä täyteen, jälleen marssi aseellisia joukkueita heidän ohitseen, roskaväki oli entistä hurjempi ja kiihoittuneempi ja huuto ja melu vielä kovempi kuin edellisenä iltana. Ovia kolisteltiin ja vaadittiin sisäänpääsyä, paloviinanassakoita vyörytettiin katukäytäville, jossa niiden ympärille kohta kokoontui humalaisia miehiä ja naisia; kaikki osoitti, että toimeenpaneva valta ei kyennyt ylläpitämään katukuria. Myöskin päällikkövirastossa kävi levoton elämä, aseellisia miehiä riensi sisään ja ulos, ja heidän tuomansa uutiset eivät nähtävästikään olleet suotuisia, koskapa suuressa etuhuoneessa kuiskailtiin kiihkeästi ja rauhaton jännitys kuvastui kaikkien puoliääneen kasvoilta.
Nuoren puolalaisen piirittivät heti hänen ystävänsä ja veivät hänet erääseen soppeen kuiskailemaan. Kyseltyään kiivaasti jotain hän tarttui kiireesti seinällä seisovaan kivääriin, huusi moniaita miehiä nimeltä ja lähti ulos, välittämättä enää mitään matkamiehistä.
Kauppias ja Anton ohjattiin samaan pieneen sivuhuoneeseen kuin eilenkin. Siellä otti nuori ylipäällikkö heidät vastaan. Hän oli kalpea ja masentuneen näköinen, mutta ryhti hänellä oli edelleenkin ylimyksen, kun hän puhutteli kauppiasta. "Olen puoltanut teidän anomustanne; tässä on passi teille ja vaunuillenne. Pyydän teitä tästä seikasta toteamaan, että me haluamme kohdella teidän valtionne kansalaisia niin huomaavaisesti kuin suinkin, ehkäpä huomaavaisemminkin kuin itsesuojeluksen velvollisuus oikeastaan sallisi."
Loistavin silmin kauppias otti vastaan kallisarvoisen paperin. "Te olette todellakin osottanut minulle harvinaista huomaavaisuutta", hän sanoi; "tunnen olevani teille suuressa kiitollisuudenvelassa ja toivon, että minun olisi kerran sallittu osottaa teille kiitollisuuttani tositeossa."