"Kukapa sen tietää", vastasi nuori päällikkö alakuloisesti hymyillen; "ken panee kaikkensa panokseksi peliin, se voi menettääkin kaikkensa."
"Paljon kyllä", sanoi kauppias kohteliaasti kumartaen, "mutta ei sentään kaikkea, jos rehellisesti ponnistaa voimansa."
Samassa silmänräpäyksessä kuului huoneessa olijain korviin ulkoa jyminä, joka muistutti äkkimyrskyn ulvontaa tahi patonsa murtaneen virran väkevää kohinaa. Ylipäällikkö seisoi hievahtamatta alallaan ja kuunteli. Äkkiä kajahti kadulta aivan läheltä särähtelevä kiljunta monista kurkuista ja sen perästä joitakin laukauksia. Anton, jonka yövalvonta ja pitkällinen jännitys oli tehnyt herkäksi moisille äkkivaikutuksille, hätkähti kauhistuksesta; hän näki myöskin isäntänsä käden, joka yhä piteli passia, vapisevan kovasti. Silloin tempaistiin ovi ulkoapäin seljälleen, siitä työntyi sisään muutamia pulskia nuoria miehiä, vaatteet revittyinä, aseet kädessä ja kasvoilla vielä merkit äskeisestä katutaistelusta; heidän etunenässään oli matkustajaimme tähänastinen suojelija.
"Kapinata!" huusi nuorukainen ylipäällikölle, "ne etsivät sinua käsiinsä! — Pelastu jonnekin! — Minä pidätän roskaväkeä niin kauan kuin voin."
Ajatuksen nopeudella Anton syöksähti isäntänsä luo ja tempasi hänet mukaansa ulos ovesta, jonka jälkeen molemmat juoksivat etuhuoneen läpi portaille ja niitä alas eteiseen. Siellä he tapasivat aseellisparven, joka yritti puolustaa ulko-ovea sisääntyöntyvältä väkijoukolta. Mutta niin joutuisia kuin matkamiehemme olivatkin, oli heidän viimeinen saattajansa heitä vielä joutuisampi; kuin nuoli hän lennähti ystäviensä etupäähän ja johdatti kovasti huutaen heidät murhanhimoista roskaväkeä vastaan. Hurjasti liehuivat mustat pitkät suortuvat hänen paljastetun päänsä ympärillä, ja hänen kauneilta, nyt kalmankalpeilta kasvoiltaan sädehti päättäväisen miehen luja tarmokkuus. "Takaisin!" hän huusi heleällä äänellä raivoisalle rahvaalle, syöksyen notkeasti kuin pantteri sen keskeen ja takoen miekkansa lappeella etummaisia päihin. Väkijoukko peräytyikin, ja urhon taistelutoverit järjestäytyivät rintamaksi hänen taaksensa. Jälleen tarttui Anton isäntänsä käsivarteen ja veti hänet uhatusta talosta ulos niin joutuin kuin vain ylivoimaisen kiihkon valtaan hervottomasti antautunut ihminen kykenee. Jo olivat he ennättäneet jalkakäytävälle, kun vierestä pamahti laukaus; ja kauhukseen he näkivät nuoren puolalaisen saattajansa kaatuvan verissään maahan huutaen: "Nuo roistot!"
* * * * *
"Vaunuille!" huusi kauppias ja kääntyi eräälle syrjäkadulle. Kaukaa kuului vielä joitakin laukauksia ja riitelevien rähinää; matkamiehemme puhkaisivat uteliaiden ja säikähtyneiden kaupunkilaisten ryhmiä, jotka yhteen tungeksien asettuivat heidän tielleen, ja pääsivät miltei hengettöminä ja pahinta peljäten majatalon edustalle.
Sinnekin oli kapinan aalto vyörähtänyt. Jälellejäänyt vartio oli päästänyt isännän köysistä ja rientänyt kiiruusti ulos, kohta kuin sanoma uusista meteleistä oli tullut sen korviin. Nyt täytti riita ja rähinä avaran pihamaan. Joutilaan katuyleisön kannattamana yritti roistomainen isäntä jälleen suostutella kiihkeästi ajomiehiä hänen tuumiinsa. Moniaat vaunuista olivat jo valmiit lähtemään, toisista oli peitteet repäisty alas; osa ajomiehistä, nähtävästi vähemmistö, seisoi kuormiensa edessä suojelemassa niitä kapakan isännältä ja tämän liittolaisilta. Tilanne oli todellakin epätoivoinen. Kauppias riistäytyi irti Antonin pidättelevästä otteesta, syöksyi keskelle riitelevien joukkoa, heilutti passiaan ilmassa ja huusi puolaksi: "Seis! Tässä on ylipäällikön kirjallinen käsky, että meidän vaunumme pääsevät rauhassa lähtemään kaupungista. Joka asettuu estämään, joutuu rangaistavaksi. Me olemme hallituksen suojeluksessa."
"Minkä hallituksen, sinä saksalainen veijari?" huusi isäntä, kasvot kirsikanpunaisina. "Vanhaa hallitusta ei ole enää olemassa, kavaltajat ovat saaneet palkkansa, ja heidän vakoojainsa pitää myöskin killua hirressä!" Ja hän ryntäsi aseetonta kauppiasta kohti ja suuntasi vanhalla sapelirämällä iskun hänen päähänsä.
Antonia puistatti; mutta kuten ihminen usein hirvittävimpinä hetkinä saa päähänsä merkillisiä aateyhtymiä, niin johti hänellekin isännän leveä selkä yht'äkkiä mieleen erään muinaisen ostraulaisen koulutoverin, paksun ja hyväluontoisen leipurinpojan, jonka hän oli monesti taitavalla otteella takaapäin kellistänyt pitkäkseen maahan. Hän lensi kuin nuoli isännän taa, tarttui tätä jättiläisvoimin kiinni niskasta ja antoi hänelle polvipotkun ristiluihin huutaen kaikista voimistaan: "Mokomakin paksu narri!" — Alaspäin suhahtava sapeli muutti suuntaa ja putosi kauppiaan käsivarteen, tunkeutuen hihan läpi lihakseen, josta kohta hurmehti verta. Kun paksu veijari alkoi rimpuilla selällään avuttoman kovakuoriaisen tavoin, astui Anton hajareisin hänen ylitseen, tähtäsi häneen uskollisella pistoolillaan ja huusi epätoivon uhmalla toisille: "Takaisin, te roistot, taikka ma lasketan häneltä kallon puhki!"