"Suuri kyllä herralle itselleen, mutta ei minulle", intti Veitel rohkeasti vastaan, sillä hän ymmärsi, että tähän pääpykälään nähden päättäväisyys oli paikallaan.
"Se tullaan näkemään, kun olet palvellut koeaikasi. Neljä viikkoa on sinun palveltava kokeeksi, sen jälkeen voimme ruveta puhumaan sinun ansiostasi."
Sen enempää Veitel ei kohtuuden mukaan voinut vaatiakaan, hän nosti myttynsä portailta ja sanoi alamaisesti: "Minä olen tyytyväinen, jos herra Ehrenthal vielä tahtoo antaa minulle vanhat housut ja takin, etten häpäise häntä ihmisten edessä."
"Housuista ja takista ei puhettakaan", vastasi herra jyrkästi.
"Antakaa sitten housut ja takki neljän viikon kuluttua, kun koeaikani on päättynyt." Tämä vaatimus tiesi lumppupörssin taksan mukaan kolmen tai neljän taalerin lahjaa, mikä Ehrenthalin mielestä oli aivan liian paljon; hän katsahti vielä kerran tutkivasti poikaa, tämän nöyrää asentoa ja tavattoman julkeita silmiä, ja päätteli näkemästään, että veitikkaa voi käyttää johonkin, jonka vuoksi hän oli taipuvainen osoittamaan jalomielisyyttä. "Olkoon menneeksi", sanoi hän, "neljän viikon päästä sitten. Yömajasi voit ottaa Löbel Pinkuksen luona tuolla lähimmässä kadunkulmassa, jotta tiedän mistä sinut tavoitan." Sen jälkeen herra Ehrenthal avasi ulko-oven ja huusi sisään: "Rouva, Bernhard, Rosalie, tulkaa ulos." Kaksi kamarinovea ja keittiönovi aukenivat ja talonväki ilmestyi näkösälle, takana keittäjätär rypistynyt esiliina yllään.
Rouva Ehrenthal oli täyteläinen nainen, vahvat kulmakarvat ja riippukiharat korpinmustat ja puku mustaa silkkiä; hänellä oli suuret taipumukset olla miellyttävä, ja hän miellyttikin useimpia ihmisiä. Ainakin sitä väittivät enemmän tai vähemmän siivoin sanoin nuoret aatelisherrat, jotka toisinaan varhaisina aamuhetkinä tulivat herra Ehrenthalin puheille raha-asiain vuoksi; ja vaikka tällaiset vakuuttelut olivat tavallisesti sitä lämpimämmät, mitä kylmempi vastaanotto oli ollut talonisännän taholta, niin totta puhuaksemme pitivät sellaisetkin ihmiset, joiden ei ollut tarvis pyytää maksuajan pitennystä, rouva Ehrenthalia sangen muhkeana naisena. Mutta hänen tyttärensä vasta oli oikea kaunotar, vartalo kookas ja jalomuotoinen, silmät säkenöivät, iho mitä puhtain ja nenä vain aivan vähäsen kyömy. Mutta mikä käenpoikanen perheen perillinen olikaan! Hän oli miltei lapsellisen pieni varreltaan, kasvot olivat kalpeat ja ryppyiset, ryhti kumara; nuorukaiseksi hänet tunsi vain herkkäpiirteisestä suusta ja silmien kirkkaasta katseesta; hänen pukunsakin oli huolimattomampi kuin herra Ehrenthalin pojalle olisi sopinut, ja ruskeassa tukassa riippui vielä näin myöhäisenä iltahetkenäkin pieluksesta irtautuneita höyheniä. Talonväki ja Veitel mittailivat ääneti toisiaan katseillaan, mutta herra Ehrenthal huomautti jonkinlaisen itsetyydytyksen sävyllä: "Tämä on Veitel Itzig, jonka olen ottanut palvelukseemme." Reppuri parka oli yhdellä silmäyksellä käsittänyt äidin mahtailevan ylpeyden, tyttären nenännyrpistyksen ja pojan hajamielisen katseen; hän päätti kohta mielessään olla äärimmäisen nöyrä ja alamainen äidille, rakastua tyttäreen ja harjata huonosti Bernhardin saappaat, tarkastellen samalla sopivan tilaisuuden tullen, eikö harjattavan takin taskuun ollut sen hajamieliseltä omistajalta unohtunut joku taalerinraha.
Tämän esittelyn jälkeen herra Ehrenthal sanoi, että Veitel sai lähteä matkoihinsa ja palata huomisaamuna kello kuudelta. Ulko-ovi sulkeutui kauppiaan perheen jälkeen, mutta portaille jäänyt nuori veitikka tunsi, että nyt oli hänessäkin jo kauppamiehen vikaa, olihan hänet otettu liikkeen toimimieheksi. Hän hymyili tyytyväisesti astuessaan portaita alas; ilmeisesti hän oli tulokseen tyytyväinen. Olihan hän jo mitellyt voimiaan mahtavan liikemiehen kanssa ja päässyt siinä voiton puolelle. Sillä vaikka hän olisi ottanut pestin ilman lupausta vanhoista vaatteistakin, niin piti hän neljän viikon kuluttua perittäviä housuja ja takkia nerokkaana liikevoittona ja arvosteli uutta isäntäänsä sen mukaan. Tosin ajatus: "mutta entäpä jos se onkin vain kesätakki!" lennähti mustana pilvenä hänen sieluunsa; mutta sen karkoitti lohdullisempi miete: "housut ovat varmaankin Bernhardin, ja hän käyttää verkahousuja helteisenä kesäpäivänäkin!" Siispä hän rauhoittuneena heitti mytyn selkäänsä ja lähti astua patistelemaan Löbel Pinkuksen majataloon.
Löbel Pinkus oli talonomistaja ja piti alikerroksessa pientä paloviinakauppaa ja kapakkaa, jossa kävi paljon ihmisiä. Kuitenkin oli arvattavissa, ettei kunnianarvoisen Pinkuksen lihava, rasvaiselta paistava ruho eikä hänen vaimonsa paksu kultainen kaulaketju olleet pelkän kapakkatoimen hedelmiä, ja naapuristossa synnytti paljon päänvaivaa se arvoitus, kuinka ihmeessä rouva Pinkuksen kannatti aina paistaa päivällispöytään kaikkein kalleimmat hanhet, jopa välistä kalkkunoitakin. Mutta koska hänen miehellään oli taattu luonne ja maine, mikä kuvastui hänen käyttämästään karkeasta ja päättäväisestä puhetavasta, koska hän myyskenteli paloviinaa, mikä vanhastaan on kansanomainen ammatti, ja koska hänellä sen lisäksi oli rahoja lainattavaksi tavattoman korkeaa korkoa vastaan, niin kunnioittivat ja pelkäsivät naapuriston pikku käsityöläiset häntä suuresti. Hänen mainettaan ja kansalaiskuntoaan vastaan ei kenelläkään ollut muistuttamista. Vartiopoliisi poikkesi kernaasti ohi astuessaan hänen kapakkaansa ottamaan ryypyn, josta isäntä aina kieltäytyi ottamasta maksua; hän suoritti täsmällisesti kaikki veronsa, ja ihmisten kesken häntä pidettiin ryöstövoudin hyvänä tuttavana, jopa luotettuna ystävänäkin. Mutta itse asiassa herra Pinkus oli niitä onnellisia luonteita, jotka osaavat imeä hunajaa kaikenlaisista kukista, yksinpä pahanhajuisistakin. Talonsa yläkerrassa hän piti hiljaista yömajaa parrallisille ja parrattomille miehille, joita yhdisti yhteinen kammo sian sukua ja kaikkia sen jalostettuja tuotteita kohtaan. Nämä ikivanhan rodun jälkeläiset panivat toisinaan arvoa huokeaan ja piilosalla olevaan yökortteeriin, jonka isäntä ei kirjoitellut kovin isoja laskuja eikä liioin vaatinut vierailtaan passiakaan; he tulivat säännöllisesti myöhään iltahämärissä ja hiipivät jälleen varahin aamulla ulos kaupungin syrjäkujille tahi maantielle — vaatimattomia reppureja ja lumppusaksoja, jotka laskivat voittonsa grosheneissa ja penneissä. Paitsi näitä yövieraita ilmaantui jolloinkin toisiakin, epäsäännöllisesti kuin pyrstötähdet, vaihtelevaa ikää, sukupuolta ja uskontunnustusta, joilla oli paljon salaisia neuvotteluja isännän kanssa ja jotka eivät voineet sietää, että yöpimeässä raapaistiin tulta rikkitikkuun heidän kasvojensa lähettyvillä. Pinkuksen vanhoilla kantavierailla oli tosin omat ajatuksensa tuollaisesta tahallisesta salaperäisyydestä, mutta he eivät pitäneet viisaana tuhlata liiaksi sanoja sen johdosta.
Tähän taloon tultuaan Itzig kompuroi pimeitä portaita myöten yläkertaan, sitten likaista seinää pitkin eteenpäin, kunnes tuli raskaalle tammiovelle, jossa oli valtainen lukko, ja kun hän sai sen vaivoin avatuksi, joutui hän isoon autioon saliin, joka oli miltei koko rakennuksen pituinen. Keskellä lattiaa seisoi vanha pöytä, sillä kehno öljylamppu ja ympärillä muutamia jakkaroita; oviseinää vastapäätä oli iso seinäkomero ja siinä paljon pikku ovia, joista toiset olivat auki, niin että voi huomata komeron olevan jaetun kapeihin, erillisiin osastoihin, joista toisissa oli vaatekoukkuja, toisissa laatikoita. Kadulle päin antavien pienten akkunain kaihtimet olivat alaslasketut, vastakkaisella pitkällä seinällä olevasta avoimesta ovesta tuli ilta-auringon kajastusta huoneeseen; ovi vei puiselle parvekkeelle, joka kulki talon ulkopuolella koko kapakan pituuden mitan.
Itzig heitti myttynsä seinäkomeroon ja kävi ulos parvekkeelle. Kun hän ei sielläkään nähnyt ketään muuta vierasta, rupesi hän ihailemaan parvekkeelta avautuvaa näköalaa yhtä tarkasti kuin jokin hollantilainen arkkitehtuurimaalari olisi sitä ihaillut, vaikka Itzigin mielessä ei sentään ollut esteettisiä ajatuksia. Rakennuksen juurella vyörytti virta savisia vesiään aika joutua eteenpäin ja muodosti kapean vesiväylän, jota kummallakin rannalla paarsivat rappioituneet puutalot. Miltei joka talossa ja joka kerroksen tasalla oli samanlaisia ulkonevia parvekkeita, joita kannattivat ruskettuneet tukipölkyt. Monesti yhtyi kolme neljä parveketta yhteen; silloin oli kerrosta ylempänä olevien permanto alempien kattona. Vanhoina aikoina oli nahkurien kunnianarvoinen ammattikunta asunut tämän kadun varrella; silloin oli puuaine ollut sileää ja uutuuttaan kiiltävää, ja heleän värisiä lampaan- tai vuohennahkoja oli riippunut kaidepuilla, kunnes olivat käyneet kyllin pehmeiksi ja notkeiksi kelvatakseen kauppaylimysten käsineiksi ja heidän vaimojensa irtotaskuiksi. Nyt olivat nahkurit siirtyneet etäisempiin kaupunginosiin, ja nahkojen asemasta riippui kaidepuilla köyhän kansan kurjia pesuvaatteita. Vielä paistoi päivä sen verran, että sen kajastus synnytti heleitä valkoisia, punaisia ja sinisiä väriläikkiä kuivamassa olevissa ryysyissä, ja kummasti taittui sen valo parvekkeiden pylväisiin ja kannatinpölkkyjen päihin joenpuolisten päätyjen karkeatekoisiin veistoskoristuksiin ja vedestä harvakseen kohoaviin pylväisiin. Ketä hyvänsä olisi kammottanut asua täällä, paitsi taiteilijoita, kissoja ja köyhää väkeä.