Itzig oli jo jolloinkin ennen käynyt tässä talossa, mutta aina suuremman seuran matkassa. Tänään hän huomasi, että hänen parvekkeensa päästä vei pitkä katettu porras alas aivan veteen asti; hän näki myöskin lähellä tätä porrasta toisen samanlaisen naapuritalossa ja päätteli siitä, että portaalta toiselle voi hyvin kulkea kastelematta enempää kuin kenkänsä! edelleen hän keksi, että tämänkesäisen vedenvähyyden aikana oli mahdollista kulkea taloriviä pitkin sangen kauas veteen, ja ihmetteli mielessään, olikohan ketään, jota sellainen kävely olisi miellyttänyt tai hyödyttänyt. Yövartioita ja poliiseja ei siellä ainakaan tarvinnut pelätä. Tällaiset mietteet kiihottivat niin suuresti hänen mielikuvitustaan, että hän palasi juoksujalkaa vierassaliin, ryömi auki oleviin seinäkomeroihin ja tunnusteli koputellen ja raoitellen niiden lautaseiniä. Ällistyksekseen hän keksi, että myöskin takaseinä oli laudoista ja kumahteli ontolta. Kun hän tiesi tällä kohtaa sen ulkoseinän kulkevan, joka erotti Pinkuksen talon naapuritalosta, tuntui tuo ontto ääni hänestä merkilliseltä; ja hän oli juuri aikeissa käydä erään suljetun lokeron kimppuun tarkastaakseen, eikö sen takaseinässä ollut rakoa, josta pääsi pitemmältä näkemään, kun äkkiä kuulemansa kumea murina pidätti hänen kättään. Hän käännähti ympäri ja näki — ei vallan pahasti rohkeuttaan häveten — että hän ei enää ollutkaan yksin salissa. Sen perimmäisessä nurkassa makasi kauhtanaansa kietoutuneena ja musta patalakki päässä muuan galizialainen kulkukauppias olkipatjalle käpristyneenä. Hän oli pannut tavaramyttynsä samaan komeroon, jonka kimppuun Itzig oli juuri ollut aikeissa käydä, ja piti nyt tarpeellisena ilmaista murinalla vastalauseensa moisen tungettelun johdosta. Itzig koetti päästä puheisiin yövieraan kanssa; mutta kun tällä näkyi olevan enemmän halua nukkumaan kuin juttelemaan, asettui hänkin vastakkaiseen nurkkaan toiselle olkipatjalle ja istua kyyrötti siellä tehden innokkaasti laskelmia ja suunnitellen kauppoja mielessään, auttaen toisinaan mielikuvitustaan vilkkailla käsien ja jalkojen liikkeillä, kunnes parvekkeen puoleisesta ovesta kuumotti sisään musta yö ja pieni öljylamppu rupesi öljyn puutteesta ratisemaan ja käryämään. Vielä kävi isäntä Pinkus itse salissa kynttilä kädessä katsastamassa vieraitaan; hän laski vesikannun pöydälle ja lukitsi poismennessään oven ulkopuolelta. Pimeässä Itzig otti taskustaan kuivan leipäkannikan ja nakerteli sen loppuun; sitten hän vihdoin nukahti huonetoverinsa kuorsaukseen, ohut olkipatja allaan ja peittonaan vanha takkirisansa.

* * * * *

Samaan aikaan hänen matkatoverinsa kauppiasylimyksen talossa kääriytyi tikattuun vuodepeitteeseensä, katsahti vielä kerran väsynein silmin ympäri huonetta ja oli unenpöpperössä huomaavinaan, että kirjoituspöydällä oleva keltainen kissa liikutteli jalkojaan, rupesi käpälillään sukimaan karvaansa, jopa viimein heitteli hänelle lentomuiskujakin, Ennenkuin hän oli kerinnyt ruveta mietiskelemään syytä kipsikuvan tavattomaan ystävällisyyteen, oli hän jo nukahtanut sikeästi. Molempain nuorukaisten sisäisten silmien eteen laskeutui se harmaja harsoverho, jolle unettaren on tapana kutoa kirjavia kuviaan. Anton näki itsensä istuvana isolla tavarakääryllä ja lentävänsä sen kera ilmojen halki, erään tietyn neitosen jäädessä kurottelemaan käsivarsiaan hänen peräänsä; ja Veitel Itzig keksi suureksi riemastuksekseen, että hänestä oli tullut parooni, jolta Hirsch Ehrenthal kerjäsi almua. Hän oli näkevinään, kuinka hän antoi vanhalle Ehrenthalille nuo kuusi tukaattiaan, ja kuinka tämä siitä mauruten häntä kiitteli. Moisesta jalomielisyydestä hän itsekin säikähti unipäissään niin, että potki ja viuhtoili ankarasti jaloillaan ja käsillään.

Seuraavana aamuna molemmat nuorukaiset kävivät uuteen toimeensa. Anton istui konttoripaikalleen ja jäljensi kirjeitä, ja Veitel seisoi, sittekun ensin oli harjannut kaikkien Ehrenthalin perheen jäsenten saappaat ja kengät ja tunnustellut Bernhardin taskuja, väijymässä kaupungin suurimman hotellin edustalla erästä maalaisherraa, joka oli riitautunut Ehrenthalin kanssa liikeasioissa ja jonka nyt pahoin peljättiin kutsuneen toisia liiketuttuja puheilleen hotellihuoneesensa. Anton oppi kirjeitä jäljentämällä oikeata liikemieskieltä ja -tyyliä, ja Veiteliä kohtasi hotellin edustalla vaaniessaan sellainen onnenpotkaus, että hän pääsi puheisiin erään ohimenevän ylioppilaan kanssa, joka taloudellisista syistä tahtoi myydä hopeaisen taskukellonsa.

Ensimmäisinä lomahetkinään Anton piirusti muististaan linnan, sen seiniä kiertelevät köynnöskasvit, parvekkeen ja nurkkatornit parhaalle paperille, mitä hänen onnistui koko kaupungista saada. Hän panetti kuvan kultakehyksiin ja ripusti sen sohvansa yläpuolelle.

5.

Antonilla oli ensi viikkoina aika työ perehtyessään oikein siihen uuteen maailmaan, johon hän niin äkkiä oli tullut siirretyksi. Rakennus itsessään, taloudenpito ja kauppaliike olivat niin vanhanaikaisen vankkaa ja suurenmoista tyyliä, että niiden olisi täytynyt vaikuttaa valtavasti kokeneempaankin maailmankansalaiseen.

Schröterin liike oli kauppa- ja välitysliike, jommoiset nykyään käyvät yhä harvinaisemmiksi, kun rautatiet ja sähkölennätin yhdistävät meren ja sisämaan suoraan toisiinsa, kun jokainen merikaupunkien kauppias voi asiamiesten välityksellä myydä tavaransa kauas sisämaahan jo melkeinpä ennen niiden satamaan saapumistakaan; — niin harvinaiseksi, että jälkeläisistämme tällainen kaupanteko saattanee tuntua yhtä oudolta kuin meistä Timbuktun markkinat tai tsulukafferikylän tanhualla tapahtuva vaihtokauppa. Ja kuitenkin oli tämä vanha, laajalti tunnettu sisämaankauppaliike ylpeässä, jopa ruhtinaallisessa maineessa, ja mikä vielä enemmän, se oli alustapitäen perustettu ja sitten kaiken aikaa johdettu sellaisten periaatteiden mukaan, että sen omistajilla ja asiakkailla oli varma itsetunto ja luja luottamus siihen. Sillä siihen aikaan oli meri vielä kaukana, hyvät liiketilaisuudet harvinaisemmat mutta sitä edullisemmat, ja siksipä täytyi kauppiaankin silmän kantaa paljon kauemmas ja hänen toimintansa olla itsenäisempää. Kauppaliikkeen arvo ja merkitys perustui silloin tavarain paljouteen, jotka se oli hankkinut omilla varoillaan ja piti omalla uhallaan varastoituina. Virran vierisissä pitkissä makasiiniriveissä säilytettiin enempi osa ulkomaisia tavaroita, pieni osa vanhan liiketalon omissa kellariholveissa ja loput naapuristossa olevissa suojuksissa ja aitoissa. Monilukuiset maaseudun kauppiaat hankkivat tämän liikkeen varastoista kaikki kaupaksi pitämänsä siirtomaantavarat ja ulkomaantuotteet, jotka ovat tulleet meille yhtä välttämättömiksi kuin jokapäiväinen leipä. Mutta myöskin avaralta oman maan rajojen ulkopuolella, itään ja etelään päin, aina Turkin rajoille saakka, oli liikkeellä asiamiehensä, ja tätä liikehaaraa pidettiin tähän aikaan kaikkein tuottoisimpna, vaikka se kenties olikin säännöttömämpää ja epävarmempaa kuin kotimaankauppa.

Siten tarjoutui uudelle oppilaalle joka päivä miltei rajaton määrä tilaisuuksia saada mitä erilaisimpia vaikutelmia ja tutustua jos jonkinlaisiin ihmisiin ja oloihin. Paitsi merikaupunkien asiamiehiä, jotka melkein päivittäin toivat tavaranäytteitä, ja pörssivälittäjiä, jotka hoitivat talon raha-asioita, ostivat ja möivät vekseleitä, kävi etukonttorin läpi aamusta iltaan kirjava kulkue jos jonkinlaista väkeä. Siinä oli maaseudun siirtomaatavarainkauppiaita, vanhanaikaisia miehiä, joiden lakinkuosi vaihteli yhtä rajattomasti kuin heidän sivistys- ja luotettavaisuustasonsa; he ostivat tarpeensa, puristelivat käsiä ja vaativat osakseen vanhoille kauppatutuille tulevaa kohtelua; edelleen maakunnan kaikensäätyisiä tilanomistajia, jotka myyskentelivät peltojensa tuotteita, viljaa, heiniä, väri- ja juurikasveja j.n.e.; sitten Puolan juutalaisia, joilla oli pitkät mustat kähärät korvallisilla ja pitkät mustat silkkikauhtanat yllään, ja jotka välistä ostivatkin jotakin, mutta tavallisesti tarjoskelivat kotiseutunsa tuotteita, villoja, hamppua ja pellavaa, potaskaa ja talia. Heidän kanssaan kävi kaupanteko vähimmin vakavasti, ja heidän ilmestymisensä konttoriin synnytti joka kerta suurta iloa nuoremman henkilökunnan keskuudessa. Välillä kävi kerjäläisiä ja kaikenlaisia muita avunpyytäjiä, talon liiketuttuja, kuorma-ajureita, jotka vaativat rahtiseteleitään, lastaajia ja makasiinirenkejä, jotka saivat asiatoimituksia. Antonin oli hyvin vaikea tässä loppumattomassa ovienavailussa ja sekavassa puheenhälinässä keskittää ajatuksiaan siihen yksinkertaiseen työhön, jonka hän oli saanut tehtäväkseen.

Äsken oli juuri saapunut herra Braun, erään hampurilaisen liittolaisliikkeen asiamies, ja oli taskustaan ottanut esille joukon kahvinäytteitä. Johtajan näitä tarkastellessa tuo pieni ja terhakka asiamies heilutteli kultanuppikeppiään kiihkeästi Antonin läheisyydessä ja kertoi kotipaikallaan vallinneesta ankarasta lumimyrskystä ja sen aiheuttamista vahingoista. Silloin narahti ulko-ovi ja köyhästi puettu nainen astui sisään. Herra Specht kavahti pystyyn ja tiukkasi tältä: "Mitä te haluatte?" Kuultiin surkeita ääniä, jotka muistuttivat kipeän kanan piipitystä, kauppias sieppasi nopeasti kukkaronsa esiin, ja piipitys muuttui imaraksi kotkotukseksi. "Huoneenkorkuisia laineita, sanon minä!" huusi hampurilainen. — "Jumala sen teille tuhatkertaisesti kostakoon", kotkotti pyytelijä. — "Summa on 550 markkaa 10 killinkiä", ilmoitti herra Braun johtajalle.