Nyt tempaistaan ovi kiivaasti auki ja sisään käy tanakka mies, rahapussi kainalossa, jonka hän viskaa voitonriemuisesti marmoripöydälle ja huutaa kajahuttaa kuin ainakin mies, joka suorittaa kelpo teon: "Kas tässä minä olen, ja tässä ovat rahat!" Kohta nousee herra Jordan sijaltaan, käy tulijan luo ja sanoo hänelle tuttavallisesti: "Hyvää päivää, herra Stephan, mitä Wolfsburgiin kuuluu?" — "Hirvittävä hiirenkolo", päivittelee herra Braun. "Missä niin?" kysyy Fink. — "Ei kaupunki itsessään niin kehno ole, mutta vähän on liikettä siellä", puolustelee herra Stephan. — "Tietystikin laivan runkoon", jatkaa herra Braun äskeistä kertomustaan. — "Viisikahdeksatta säkkiä Kuba-kahvia", vastaa johtaja erään konttoriapulaisen kysymykseen.
Herra Stephanin kertoillessa kotikaupunkinsa kuulumisia, muun muassa jonkin oppipojan surullisesta lopusta, joka oli isosta avaimesta tekemällään pistoolilla ampunut itsensä, ja herra Jordanin kuunnellessa kärsivällisesti tätä välttämätöntä johdantoa uusien kauppojen solmiamiseen, avautuu ovi jälleen ja sisään astuu yht'aikaa liveripukuinen palvelija ja muuan Brodyn juutalainen. Palvelija tuo johtajalle kutsun joillekin päivällisille, ja juutalainen hiipii siihen nurkkaan, missä Fink istuu.
"Mitä te taas täältä haette, Schmeie Tinkeles?" ärähtää Fink tuikeasti; "olenhan teille jo sanonut, ettemme ryhdy mihinkään kauppoihin teidän kanssanne."
"Mihinkä kauppoin?" parkasee poloinen Tinkeles, rääkyen niin kurjaa saksankieltä, että Antonin on vaikea häntä ymmärtää. "Vot villa semmotti, kuin minä tuon ei olemas koko maass'."
"Mitä sentneri maksaa?" kysyy Fink, kirjoittaen edelleen ja katsahtamattakaan juutalaiseen.
"Sanomas se jo viimest' kerta", vastaa juutalainen.
"Te olette narri", sanoo Fink, "suittikaa tiehenne!"
"Eikä mikään luotsi voinut sitä auttaa", jatkoi herra Braun järkähtämättä myrskyjuttuaan.
"Kunnioittavat terveiseni herra kauppaneuvokselle", sanoo johtaja palvelijalle.
"Tulitikulla hän sen lataamansa avaimen sytytti", huudahtaa herra
Stephan ja silmää ylös kattoon.