"Minä olen se mies, joka tunnen kaikki teidän asianne, minä olen se mies, joka voin saattaa teidät perikatoon jos tahdon, mutta joka tarkoitan teille parempaa kuin itse älyättekään. Ja senvuoksi, kun ylihuomenna jälleen tulen konttoriinne, pitää teidän sanoman minulle: hyvää huomenta Itzig! Oletteko ymmärtänyt, herra Ehrenthal?" Hän sieppasi lakkinsa ja juoksi alas kadulle. Siellä hänen kauan pidätetty kiukkunsa Ehrenthalia kohtaan puhkesi ilmiliekkiin, hän heilutti kiivaasti käsivarsiaan ja mutisi uhkaavia sanoja hampaittensa välistä. Samaa teki Ehrenthal konttorissaan.
* * * * *
Vapaaherra palasi tyttärensä luo, istahti masentuneena sohvaan, ja tyttären lemmekkäät lohduttelut menivät kuulemattomiin korviin. Häntä ei enää kaupungissa pidättänyt! mikään muu kuin pelko tuoda vapaaherrattarelle surullisia sanomia. Hän vuoroon pohti mielessään keinoja miten pelastua uhkaavasta häviöstä, ja vuoroon kuvitteli mitä synkimmin värein tämän tapauksen seurauksia. Sillä aikaa Lenore istui akkunassa katsellen alas katuvilinään, ohikiitäviin rahtivaunuihin ja jalkakäytävällä kulkevaan ihmisvirtaan, jota levoton ansion- tai nautinnonhimo hellittämättä ajoi eri suuntiin. Ja Lenoren kysellessä itseltään, että olikohan kukaan noista ohikulkevista tuntenut samaa salaista surua ja hätää ja masennusta, jota hänen nuori sydämensä oli viime vuosien kuluessa saanut kokea, katsahti väliin jokin ohi astuva upean talon peililasiakkunoihin, ja nähdessään eräässä niistä kauniin tytönpään kadehti kenties mielessään ylhäisten onnea, jotka katselivat niin levollisesti alas kadulle leipänsä takia puuhaavien ihmisten kiirettä.
Sitten alkoi kadulla hämärtyä, katulyhtyjen valo loi heikkoa kajastusta huoneeseen; Lenore katseli huoneessa liikkuvia valo- ja varjojuovia ja pimeyden enetessä kasvoi hänen sydämessäänkin ahdistus. Mutta talon edustalla seisoi kaksi miestä puhellen kiihkeästi keskenään; toinen heistä astui ulko-ovelle ja soitti ovikelloa, sitten kumahteli eteisestä raskaita askelia. Palvelija saapui sisään ja ilmoitti tulijaksi herra Pinkuksen. Sen nimen kuullessaan vapaaherra hätkähti, pyysi lampun sytytettäväksi ja riensi sivuhuoneeseen.
Majatalon arvoisa isä astui vapaaherran puheille ja notkisti muutaman kerran isoa päätään, mutta ei kiirehtinyt puhumaan asiastaan. Vapaaherra nojautui pöytää vasten ja oli valmis vastaanottamaan mitä hyvänsä. "Mikä teidät tuo näin myöhään luokseni?"
"Herra paroonihan tietää, että huomenna lankeaa se kymmenentuhannen taalerin vekseli?"
"Ettekö voi odottaa, että vekseliä uudistettaessa lasken hyväksenne kymmenen prosenttia?" kysyi vapaaherra ylenkatseellisesti. "Luulen että vasta huomenna voin suorittaa tuon laskun."
"Koska teidän ei nyt sovi laskua tehdä", Pinkus vastasi, "niin en sitä vaadikaan. Tulin vain ilmoittamaan teille, että olen äkkiä joutunut rahantarpeeseen; pyydän senvuoksi saada huomenna nuo kymmenentuhatta käteisellä."
Vapaaherra kammahti askeleen taapäin. Tuo oli jo toinen isku tänään, ja se kävi hänen henkensä ja elämänsä juuriin. Hän oli aavistanut, että jokin vielä tulisi musertamaan hänet kerrassaan maahan; nyt hän tiesi tarkalleen, että turhaa oli kaikki, mitä hän enää yrittäisikään sanoa. Hänen kasvonsa olivat kalmankeltaiset, kun hän alotti käheällä äänellä: "Kuinka voitte tällaista vaatia kaiken sen jälkeen, mistä olemme sopineet keskenämme? Kuinka usein olettekaan vakuuttanut minulle, että tällainen vekselinmuoto oli pelkästään muodollinen asia?"
"Se on tähän päivään asti ollutkin muodollinen asia", sanoi Pinkus, "mutta nyt se käy pakoksi. Minun on huomenna maksettava, kymmenentuhatta taaleria toiselle, jolle olen itse velkaa."